Eräitä huomioita sukupolvestani, kuuluu 70-luvulla syntyneen Katja Marteliuksen HS-kolumnin otsikko. Osa kolumnin huomioista tuntuu myös 60-luvun lapsesta tutuilta, osa taas ei.
Itsensä kehuminen ja osaamisensa markkinoiminen tuntuu vieraalta ja väärältä, kun on opetettu, että omakehu haisee. Ja että omat tunteet kuuluu pikemminkin pitää omana tietona kuin tehdä niistä numeroa.
Elämisen ja olemisen vaimentaminen ja tasapäistäminen, kyllä. Eikä falskilta tuntuvaa tekopirteyttä ja -dynaamisuutta.
Ydinsota ja ympäristön tuho olivat koko ajan kulman takana tulossa, mutta en muista, että ne olisivat yöunia vieneet. Kunhan olivat. Ruskeat trikoopaidat toki muistan ja vanhempien illanistujaiset. Ja perjantain Coca-colan tai saattoi se olla vihreä Aku Ankka -limsakin.
"Teimme kaiken niin kuin piti, ja katsokaa, mihin se meidät vei." Kansakoulussa ja sittemmin peruskoulussa opittiin, että kun odottaa jonossa omalla paikallaan, saa kyllä aikanaan sen Trip-tetransa. Mutta oikeassa elämässä huomasikin, että usein tetrat ovat oman vuoron tultua jo loppuneet röyhkeämpien otettua monta.
Poikana en tiedä ripsistä tai tyttöjen roolista mutta olen muistavinani, että tytöt ja naiset tuntuivat jo lapsena ihan varteenotettavilta ihmisiltä. Muutkin kuin Peppi Pitkätossu, Neiti Etsivä, Viisikon Paula ja perheissä vahvat äidit.
Mutta välillä tosiaan yritämme olla laittamatta viestin loppuun vääränlaista emojia, joka paljastaisi, ettemme tajua mistään mitään.
Ja toki huomasin, että kirjoittaja on neulonut kolumninsa läpi kulkemaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden teeman. En vain nyt heti keksi, mitä siitä sanoisi.
