Sen on täytynyt olla talvea 1964 - 1965 kun koillissavolaisilta pientilallisilta kysyttiin, voisivatko he hoitaa maailmalle lähteneelle tyttärelle syntyvää lasta. Jos jaksat niin mikäs siinä, kuului isäntä, isoisäni siis, sanoneen.
Vanhempani seilasivat kumpikin merillä enkä tiedä, oliko sihen aikaan vielä kummoisia äitiyslomia. Ja saattoi meno seiloripiireissä muutenkin olla lapselle sopimaton ympäristö, antoi joku sukulainen myöhemmin ymmärtää.
Pääsin paikkaan, jossa elämä oli niukkuudesta huolimatta vakaata ja asiat tukevasti paikoillaan.
Ja toiselta kodilta se tuntuu vieläkin vaikka elämä pian pääkaupunkiin tasoittuikin. Kaikkien lapsuuden kesien idylli, jossa ikänsä puolesta pikemminkin veljeltä tuntuvan enon kanssa saatiin juosta paljain jaloin polvihousuissa. Oli järvi ja tervalta tuoksuva savolaisvene, onget, verkot ja katiskat, heinälato ja kissa. Toki myös aikaiset herätykset ja kaurapuuro, kärpästen huiskinta lehmiä hermostuttamasta aamulypsyllä, perunanmultaus, heinien haravointi, risusavotta, maitoautolla ja postilla käynti ja missä nyt pikkuhussaarit pystyvät hiukan auttelemaan. Illalla sauna ja uinti, mehu ja pullaleetan siivut, unet tuvan puusohvassa seinäkellon lyödessä täydet ja puolet tunnit.
Ja Mamma kaiken pyörittäjänä, etenkin sen jälkeen kun laturetken jälkeinen infarkti vei Papan jo minun vasta ehdittyäni kansakouluun. Taloustyöt, kasvimaat, polttopuut, lehmät kunnes niistä oli luovuttava. Lempeä auktoriteetti ja vahva seinä, jota vastaan kapinoida.
Meillä Helsingissä ei Mamma tainnut käydä koskaan, ensin olivat esteenä lehmät ja sitten muut kiireet. Mutta kansakoulunopettajan tasaisella käsialalla kirjoitetut kirjeet putosivat postiluukusta säännöllisesti ja pitivät kuulumiset ajan tasalla.
Melkeinpä vasta nyt hahmotan, millainen järkkymätön kiintopiste elämässäni oli, kuin hievahtamatta paikallaan pysyvä majakka kun ympärillä kuohuu ja maailma muuttuu. Aina olemassa siellä horisontin laidalla.
Ikä alkoi vaatia veronsa oikeastaan vasta tällä uuden vuosituhannen toisella kymmenellä vieden ensin kotoa ja rakkaan kasvimaan luota palvelutalolle, sitten loppuvaiheessa paikalleen ja viimein vuodepotilaaksi.
Viime yönä klo 2.37 herätti kilahduksellaan viesti, jota oli osattu odottaa. ... nukkui pois hieman ennen puoltayötä, se kertoi.
Kun makaa selällään, silmistä vuotava vesi valuu korviin kutittamaan.
Suuri kiitollisuus on päällimmäinen tunne. Agnostikkonakin haluaisin uskoa, että Mamma on nyt paikassa, jossa ei ole kipuja eikä suruja mutta kasvimaan multa aina parahiksi kosteaa.
tiistai 30. elokuuta 2016
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Voimia Hilu!!! <3
---Topsukka
Kiitos *peukku*
mika
kuolema on vaikea pala. se aiheuttaa surua ja ikävää. ei ole helppoa olla kuolevainen ihminen. tässä iässä kuolevaisuus tunkeutuu näköpiiriin toisin kuin ennen. sitä ymmärtää yhtäkkiä kouriintuntuvalla tavalla, että me kaikki kerran todellakin kuolemme, ja että sen jälkeen maailmassa on yhden ihmisen kohdalla tyhjää.
teologi martti lindqvistillä on kaunis ajatus kuolemasta: ihmisen lähtö on kuin laiva, jolle satamasta vilkutetaan kyynelsilmin: tuolla se menee. vastarannalla odottaja ilahtuu ja vilkuttaa: tuoltahan se jo tulee.
lämmöllä,
meri
Kiitos,
Lindqvistin muotoilu on kyllä etevä.
Lapuudenkuvia vanhoista albumeista katsellessa alkaa pistää silmään, kuinka moni kuvien ihmisistä on jo poissa. Aika vierii ja sukupolvet vaihtuvat uusiin, mutta sen kokeminen tuntuu silti vähittäiseltä mullistukselta. Etenkin keskeisimpien henkilöiden kohdalla, heidän, jotka ovat kuin oman maailman maamerkkejä, aina olleet olemassa.
Tavallaan helpointa hyväksyä on vanhan ihmisen kuolema, etenkin kun hän on jo kovin vaivainen ja mukana hiven jopa helpotusta.
Osanottoni :(
Limppu
Kiitos.
Lähetä kommentti