Valelääkärikohut nostavat kieltämättä mukanaan monia mielenkiintoisia kysymyksiä.
Onko virallinen valvontajärjestelmä tosiaan ollut noin heikoissa kantimissa? Montako valviralaista tarvitaan vaihtamaan lamppu, kysyttiin eilisessä tweettivitsissä. Ei yhtään, koska siellä ei ole huomattu, että lamppu on sammunut.
Voin kuvitella, että potilailta tulee ihan höpöhöpöjäkin valituksia, mutta jos hoitajiltakin on tullut useita ihmettelyjä? Miten hierarkinen on terveydenhuoltomaailma? Onko neiti hoitajattarella edes oikeutta ihmetellä Herra Tohtorin ratkaisuja?
Entä miten lääkärit suhtautuvat, jos huomaavat kollegan touhuissa jotain outoa? Missä menee hyväksyttävän kollegiaalisuuden raja? Onko hyvän tahdon nimissä suvaittava myös epäpäteviä kollegoita, kysyy Anja Alasilta.
Toisaalta siellä kollegiaalisuusohjeessa lukee myös:
Jos lääkäri sairauden, päihteiden käytön tai muun syyn vuoksi tulee
kykenemättömäksi hoitamaan potilaitaan ja mahdollisesti heille vaaralliseksi, on
jokaisen kollegan velvollisuutena puuttua asiaan keskustelemalla asianomaisen kanssa ja
tarjoamalla apua hoidon järjestämiseen. Jos tämä ei johda tulokseen, on lääkärin
ilmoitettava havainnoistaan kollegan esimiehelle tai Lääkäriliittoon.
Samoin tulee menetellä, jos kollega tieten tai tietämättään syyllistyy ammattiaan
harjoittaessaan tai lääkärin virka-asemassaan ilmeisen virheelliseen menettelyyn.
Melkoista tasapainotteluahan noiden laatiminen ja soveltaminen epäilemättä ovat.
Ja miten tärkeä se lääkärin tutkinto sitten on, jos tuhansista potilaista murskaava enemmistö ei ole huomannut tai kärsinyt mitään outoa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Tavallisena, ei-yksityislääkäreihin kykenevänä, usein asioiden tilaa julkisesti kommentoineena vastaukseni on, että esimerkiksi potilasasiahenkilö on kollegiaalinen lääkäreitä ja muuta hoitohenkilökuntaa kohtaan. Sen lisäksi, kun lisävalitukset ohjattiin lääninhallitukseen, sieltä vastattiin että oikea osoite on oikeuskansleri, mikä vaatimattoman tietotasoni huomioon ottaenkin on täysin päin prinkkalaa.
Hierarkia edellyttää kyselemättömyyttä. Pohjimmaisena on ihminen, se potilas. Muut ovat enemmän ihmisiä.
Lääkärikään ei tietysti ole erehtymätön, mutta vastaavasti ei tule sellaisena esiintyäkään.
Oikeuksiensa puolustaminen on asiat tuntevallekin hankalaa, varsinkin jos asenne virkapuolella on vastahankainen. Silloin ei tavallisella ihmisellä loogisesti ajatellen ole mitään mahdollisuuksia.
Kuinkahan paljon Suomessa jää kaikenlaisia oikeuksia toteutumatta siksi, että alamainen tyytyy ensimmäiseen "eihin" ja kääntyy masennettuna pois?
Mielenkiintoinen on tuossa lainauksessa oleva asioiden järjestys.
Ensin työtoveri keskustelee ja puhuttelee ja tarjoaa apuaan. Vasta sitten, jos niistä ei oteta onkeen, lääkäri ilmoittaa esimiehille tästä toveristaan.
Normaalissa työyhteisössä, me ei-lääkäri, joudumme viemään asiat kyllä viipymättä eteenpäin. Ongelmaisen paapominen omin voimin ei ole ihan viisasta, eikä kaiketi oikein lain kirjaimen mukaistakaan.
Työturvallisuuslakikin tulee aika nopeasti asiassa vastaan.
En minä ihmettele valelääkärien määrää. Ihmettelen oikeastaan enemmänkin sitä, että valvonta on niin löperöä.
Hyvä pointti, kyllä. Vaikka toisaalta näin maallikon mielessä tuntuisi loogiselta kysyä ensiksi, että Kake hei, mitä hemmettiä sinä nyt oikein touhuat, ja vasta sitten ilmoittaa virallisemmin johonkin.
Miten lie lääkäripiireissä? Kysyykö lääkäri otteissaan lipsuvalta kollegalta, onko kaikki hyvin, vai kohauttaako olkapäitään?
Lentäjien puolella näitä lie mietitty, sen verran vielä kiireellisempiä päätöksiä tekevät kun tilanne on päällä.
Lähetä kommentti