Heinäkuun loppu oli silloinkin, ja mies makasi mahallaan takapihan puisilla ralleilla kirja avoinna edessään. Painoi kasvonsa kiinni harmaaseen lankkuun nuuhkien sen päivän mittaan varastoimaa auringonpaistetta. Siinä ihan silmien alla asteli pieni musta muurahainen kiireettä eteenpäin ja katosi lankkujen väliin.
Taivaalla kirkuivat vielä pääskyset, ruohikon yllä surisivat kärpäset, pörisivät paarmat.
Mies luki Matti Mäkelän tekstiä koppalakkisista säätieteilijöistä ja kansalaislämpötilasta ja kertasi parhaat lauseet vielä uudelleen hörähdellen itsekseen muttei kyennyt karkottamaan tunnetta lähestyvästä syksystä.
Kaksi tuntia myöhemmin mies käveli väsymättä yhdeksän kilometriä ja hymyili sisäänpäin soratien pölyn ja ohi ajaneen mopon kaksitahtipakokaasun yhteisen tuoksun herättämälle muistolle.
Säätiedotus lupasi seuraavasta päivästä kesän kuuminta.
sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mika
tästä kirjoituksestasi huomaan, että luovuus on asenne elämään, ei taiteilijoille varattu karsina.
Tällaisina aikoina todellinen harsoutuu osin läpinäkyväksi.
Lähetä kommentti