Illalla pallottelua kirkonkylän kentän kostealla, pitkäksi trimmatulla nurmella. Kädet liikkuivat nopeammin kuin jalat, kiitos hyttysparvien. Mutta urheilussa aivan liian vähän esiin nostettu puoli: Se hetki ja tunne kun pallo lähtee, ottaa aiotun kierteen ja liitää juuri tarkoitettuun paikkaan. Perillisen yläkulmasta yläkädellä hakema vapari sai molemmat katsomaan ällistyneinä toisiaan. Se olisi uponnut riman ja tolpan kautta. Lopuksi saunaan.
Leskisten sukuseura, luki taukopaikalla charterbussin ikkunassa. Komeileepa sukukirjassanne minunkin nimeni, rehvastelin mutten ääneen.
Saaristosta sun muusta turhuudesta voisin luopua, mutta itäsuomalaisessa järvessä, syvänvihreässä metsässä ja sinertävässä vaarassa minun silmäni lepää.
Kilometri kilometriltä murinaksi äityvä pörinä paljasti pakoputken hitsauksen sittenkin pettäneen. Ralliauton äänimaailmassa on puolensakin, mutta etenkin tietyillä kierroksilla resonanssi on kyllä piinallinen.
Poroja taas, edessä punaisiksi leimahtavat jarruvalot kertoivat. Tien valtiaat.
Illalla saunassa kelpasi valella viileää vettä hiljakseen otsalle ja edelleen kasvoille.
Että nukuttikin. Aamulla raapsitutti hyttysten jättämiä paukamia.
Soi nyt: The Clash: Wrong'em boyo
2 kommenttia:
ei nyt sentään saaristosta, mutta saaristolaisista kyllä . . .
viime kuukausina olen tajunnut, että minusta ei koskaan tule alkuasukasta tänne, mutta kyllä niin aito helsinkiläinen kuin tulokaslajin edustajasta voi tulla.
seuraava etappi saattaisi olla kainuu. korpien kuiskinta ja raatteen tie.
Taustaoletuksenani on tietenkin avoin subjektiivisuus.
Jos olisjn viettänyt lapsuuden kesäni saaristossa ja hankkinut uimataitoni suolaisessa vihreässä vedessä, puhuisin nyt samalla kaiholla siitä maailmasta.
Epäilyttävän ystävällisiin ihmisiin olen itse törmännyt etenkin Jyväskylässä. Ei aavistustakaan, onko kyseessä minkäänlainen heimo-ominaisuus.
Lähetä kommentti