Huono somekansalainen

Kohuja, joista en ole jaksanut kiinnostua sitten pätkääkään vaikka sosiaalisessa mediassa notkunkin:

A. Auer
Talvivaara
Jenkkivaalit

Keskeneräisiä ajatuksia osa n: urheilu ja politiikka

Yksi yhteisessä radio-ohjelmassaan sanailevien Petteri Sihvosen ja Tommy Lindgrenin mielenkiintoisimmista kestoteemoista on, tulisiko urheiluun sotkea politiikkaa vai ei. "Sihvosen" mielestä perinteisesti ei, "Lindgrenin" mielestä urheilijat saisivat mieluusti ottaa kantaa ainakin hyvien asioiden puolesta.

"Sihvosen" mielestäni ihan hyvä argumentti, jota "Lindgren" ei ole halunnut olla ymmärtävinään, on, että jos portit avataan, niistä ei suodatu sisään pelkästään kivoja juttuja. Jos politiikka otetaan avoimesti mukaan urheiluun, vastaan saattaa ennemmin tai myöhemmin tulla myös itsestä vastenmielisiltä tuntuvia ulostuloja.

Ensi kertaa aihe taisi olla esillä koripallomaajoukkueen osallistuessa On meillä unelma tms -tapahtumaan. "Lindgren" ilmeisesti näkee, että sellaiset asiat kuin rasismin vastustaminen ja ihmisoikeuksien puolustaminen ovat niin yksiselitteisen oikeita ja hyviä asioita, että ne eivät oikeastaan ole politiikkaa lainkaan. Näin, jos politiikkaa on sellainen, josta voidaan jollain lailla hyväksyttävästi perustellen olla useampaa mieltä.

(Nimet lainausmerkeissä siksi, etten oikein tiedä, väittelevätkö ohjelmassa kyseiset ihmiset oikeine mielipiteineen vaiko roolihahmot, jotka ovat sopineet puolustavansa tiettyjä kantoja.)

Jalkapallofoorumeilla väännettiin jossain yhteydessä siitä, olisiko (muistaakseni) Refugees welcome -banderolli ottelussa poliittinen vai ei. Näkisin, että se olisi ainakin mitä suurimmassa määrin budjettipoliittinen ottaessaan implisiittisesti kantaa julkisten varojen jakosuhteisiin. Samalla logiikalla olisi tietysti vaikkapa köyhempiä autettava -kannanottoa pidettävä poliittisena aina siihen asti, että kaikki varallisuus maailmassa on jaettu täsmälleen tasan.

Yhdysvalloissa juhlistettiin taannoin NHL-ottelussa näyttävästi Afganistanissa taistellutta jenkkisotilasta ja tämän perhettä, ja olin muistavinani, että ainakin Ylen ruotsinkielinen urheilutoimitus olisi verkkojutussaan äimistellyt tapausta.

Ehkä oman armeijan sotilas on Amerikassa niin yksiselitteisen hyvä ja oikea asia, että liukuu politiikan laajankin käsitteen ulkopuolelle.

Kädet pystyyn

Kuullaankohan medioiden toimituspalavereissa edes enää koskaan näitä vastauksia:

Joo, mä tiedän, että ne on täysin idioottimaisia otsikoita. Mutta kun niitä jengi vaan klikkaa.

Tai ehkä kaikki ovat jo antaneet periksi.

Harvinainen vieras

Hirvi bongattu Mechelininkadulla ja sittemmin Temppeliaukiolla, vinkkasi Twitter-virta aamulla. Vaikka ikkuna oli auki, ei lopetuslaukaus kuulunut sisälle saakka.

Luontokappale juossut ihan tästä ulko-oven edestä, näytti kansalaisvideo sittemmin. Ja rikkonut itsensä pankeista tutuimman ikkunoihin.

Illalla enää veriroiskeet kulman suojatien valkoisissa raidoissa.

Sosiaalisessa mediassa voivottelut ja surkuttelut elukkaparan puolesta. Muttei niiden kaikkien hirvien, kärpästen ja hirvikärpästen, jotka palaavat luonnon kiertokulkuun metsien kätköissä. Tämä saattaa kertoa jotakin jostain, mutten ihan saa kiinni, mitä.

Kesäpäivä toukokuussa

Päivällä hetki kun yhdistyivät ulkoa lämpimän kesäpäivän ja keittiöstä juuri valmistuvan mansikka-raparperikiisselin tuoksut.

Pieni täydellisyys niiden ja niiden herättämien muistojen sulautuessa tunnetilaksi.

Illalla Siltamäen aukeilla helleilta, vaikka itse ottelu ei kauden kohokohtien joukkoon noussutkaan. Sinivalkoinen vaisuhko, musta vieläkin vaisumpi.

Monasti ihastellut pahamaineisten huutelijavanhempien harvinaisuutta, mutta selän takana toisella kentällä kuului jokunen olevan. Sama mies koko ajan, jokainen kontakti oli virhe ja erotuomari ei osannut sääntöjä, jos ärtyisiä ääniä halusi uskoa.

Matala pörinä kutsui jo kääntymään, ja lentokoneveteraani Aeron väreissä lähestyi matalalla etelästä ohittaen kentät lännen puolelta. Ylväs näky. Raks, raks ja raks, pani suljin, tosin aika unohtui liian nopeaksi tuottaen ilmailukuvaajien kardinaalivirheen.

Kesän ensimmäinen pikkujätski Tammiston Lidlistä. Jättis, sellainen perinteinen.

Pieniä ylellisyyksiä

Kävelyllä. K ä v e l y l l ä.

Väiskin kenttä oli tallella, lähikaduille ilmestynyt keltaisia kaupunkipyöriä. Pääosa niistäkin näkyi ajelevan jalkakäytävillä.

Hautiksen halki rantaan, jossa meri tuoksui. Birger Käcklundin raitilla hölkkääjiä ja fillareita ruuhkaksi asti.

Pysähdyin katselemaan teräsvaijerin viuhinan säestämiä wakeboard-harjoituksia, kauempana Lapinlahdella vene ja vesihiihtäjä tai -lautailija.

Niitä pienenpieniä hyönteisiä, jotka väreilevät parvina vastavalossa ja mielivät henkeen.

Hietarannan vesirajassa paskahanhia ja hiekkakakunlätkyttelijöitä. Toinen tauko Taivalsaaren kainalossa ihmettelemässä kirkkovenettä, kajakkikansaa ja lintuja. Tuttu mittakivi kertoi, että vesi ei ole alimmillaan.

Askel vielä jäykkä ja alimittainen, mutta tuntuipa mukavalta. Satelliitin mittaamat kolme ja puoli kilometriä tuntuivat tässä vaiheessa kymmeneltä.

Ei hetkeäkään hukattavana

Twitter-virrasta poimittua:

Elina Seppälä @mrsseppala Mielenkiintoista 12 laudaturin ennätyksessä on myös se, että kaveri halusi opiskella 4 vuotta saadakseen sen. Järkevää resurssien käyttöä?

Olenkohan ymmärtänyt oikein, että lukiota käydään normaalisti kolme vuotta. Ja että joku käytti elämästään ja ahnehti ilmaista opetusta ekstravuoden opiskellakseen lisää.

Oletan, että nuorten ihmisten aikaa ja julkisia resurssejakin käytetään paljon turhempaankin.

Päänsisäisistä keskusteluista

Miksi nipottaa oikeakielisyydestä jos asia kuitenkin tulee selväksi?

Miksi yrittää ottaa hyviä valokuvia kun huonommistakin näkee?

Miksi soittaa oikein kun biisin tunnistaa sinnepäin viheltelemälläkin?

Miksi rakentaa kauniita taloja kun rumatkin suojaavat sateelta?

Viikonloppu parhaaseen vuodenaikaan

Se aika vuodesta kun maailma räjähtää vihreäksi. Ja huumaavan tuoksuvaksi. Ja kuulostaa linnunlaululta.

Pidä toi.

Viikonloppu tosin salibandyhallien ikkunattomissa uumenissa nuorempien ikäluokkien suurturnauksessa. Taidonnäytteitä, tuuletuksia, riemunkiljahduksia, tappion ja kolhujen kyyneliä, lohduttavia äitejä, pitkästymistään iPadein ja kännyköin karkottavia pikkusiskoja, valmentajaäijiä, joiden egolle lasten maalilukemat hetkittäin näyttävät käyvän, evästaukoja, käytäväpalavereja, ylpeitä vanhempia ja isovanhempia.

Kun aamiaisen jälkeen venähti iltaan asti, olivat uunilämmin kaalilaatikko, ruisleipä ja rasvaton maito sunnuntaiehtoon kohokohta. TV:ssä vielä jääkiekon MM-finaali, mutta siihen näytti huoneistossa oleskelleesta kvintetistä syventyvän vain se ainoa 70 vuotta täyttänyt. Taitaa lajilla silti olla nuorempiakin seuraajia.

Siin istus Asta 1958

Ensinhän Georg Ots oli laiva satamassa. Joskus 80-luvun lopulla O hyräili virnistellen Kalastajan laulua, ja taisi jossain bileissä levykin lautasella käydä M.A. Nummisen ja muun nuorten älykköjen erottumismusiikin lomassa.

Vanhetessaan voi nauttia muutenkin Saarenmaan valssin kaltaisista nostalgiapaloista.

Yhtenä lastuna suursodan ja Viron neuvostomiehityksen laineilla on Ots myös mielenkiintoinen.

Niinpä kävin katsomaan elokuvaa aiheesta (vielä neljä päivää Yle Areenassa) eikä se vailla ansioita ollutkaan. Tosin naispääosan esittäjän silmät anastivat huomiosta kohtuuttoman osan, ja olikin kurkattava, kenestä oli kyse. En muista ennen kuulleeni Anastasia Makejevasta.

Rusinoita urheilupullasta

Venäjällä pelattava jääkiekon MM-turnaus kokoaa kansan.

Kohtalainen osa pöhinästä näyttää edelleen olevan luokkaa lällällää, Ruotsi hävisi ja vapise, ryssä, täältä tullaan.

Mikä kaikesta urheilussa voisi olla (kenenkin mielestä) mielekästä ja mielenkiintoista sisältöä, siinäpä kysymys.

Maanantai 4.2.1980

Kurotinpas.

Ylös 7.15, koulu 8:ksi. Ruotsi - nukkumista. Suomi - puhuttiin Kalevalasta ja kansallisesta heräämisestä 1800-luvulla. Hissa - kokeet, ei irronnut. Syötyä Runskille [nykyinen Sammonpuiston kenttä, toim. huom] pelaamaan pilleriä jaloilla. Matikassa vaihdettiin paikat, nyt tokassa pulpetissa. Enkussa saatiin kokeet, 10 irtosi. Koulun jälkeen vielä tunti jalkapilleriä Runskilla, kotiin 15.05. Koulussa ostin myös K:lta ELO:n A new world record -LP:n. Mummo poikkesi synttärin kunniaksi, sain 20 markkaa. Koisailua klo 17.45 asti, jolloin soitto E:lle, joka tuli 18.30. Väiskille pelaamaan lätkää 20.10 asti. V meille yöksi, niitä näitä.

Ajan vauhti

Vastahan heppu huilaili Kätilöopistolla sylissäni puolen tunnin ikäisenä ja yritti tihrustaa uteliaan oloisena ympärilleen.

Kantapaikasta pizza päivänsankarille, joka kotiutui illan aluesarjapelistä Siltamäestä.

Samalla ensimmäinen näin pitkä kävelyni sitten joulukuun. Matkalla maisemassa neljä polkupyöräilijää, jalkakäytävällä joka ainoa. Kaupunki ei siis näytä poissaollessani olennaisesti muuttuneen. Syystalvi kylläkin vihertynyt alkukesäksi.

Opera Special. Ja toki siskolle myös. Ja täytekakkua.

Ja vastahan itse täytin 15. Jos uskaltaisin kurotella painavaa laatikkoa hyllystä, tarkistaisin ruutuvihosta, mitä sinä päivänä oli ohjelmassa. Ainakin Lake Placidin olympiakisat lähestymässä.

175 huonompaa päivää

Erilaisen talven kronikka itsellekin muistiin.

La 21.11. noin klo 18 Pitkän kirjoituspäivän loppupuolella tuolissa koneen äärellä tunne, että selkä taas kerran alkaa jäykistyä ja kipeytyä. Tuttuja jumppaus- ja venyttely-yrityksiä.
Su 22.11. Onnibussilla Jyväskylään, kävely Matkakeskukselta jäähallille liukkailla kaduilla kipeää, kankeaa ja varovaista.
Marraskuun loppu ja kuunvaihde Pari viikkoa jäykkää selkää, nousu sängystä aamuisin teetti töitä. Silti yhä kuin niin monesti ennenkin. Tuttuja yrityksiä venytellä pakaraa ja vahvistaa vatsalihaksia jatkuen aina fyssarin kieltoon saakka. Yleensä ennen olivat auttaneet.
To 3.12. Onnibussilla Tampereelle salibandyn naisten MM-kisoihin, lähtöä kotoa Kamppiin lykättävä aamulla kahdesti, että taipui edes kävelykuntoon.
Kisaviikolla Pohjakosketus ja poski parketissa -yö hotellissa. Vaikea viikko, ensimmäinen lääkärikontakti, jonka antamalla tanakalla lääkecocktaililla tilanne tuntui hiukan kohenevan. Okei, viimeisenäkään päivänä ei kävely yhteen menoon hotellin seisovasta pöydästä omaan pöytään onnistunut ilman pysähdyksiä. Monena aamuna tunnin vetreytys ennen kuin pääsi kävelemään. Aamuisin kontaten vessaan.
Ma 14.12. Autokyyti Helsinkiin, tunne, että ongelma helpottamassa.
Joulunalusviikot Kaksi viikkoa vähän parempaa, vaikka jouluostoksilla piti välillä huilata kivutonta asentoa etsien samoin kuin aatonaattona elokuvissa.
To 24.12. Joulukirkossa jatkuvaa kivuttoman asennon etsimistä, jouluaterialla istuminen pöydän ääressä ei onnistunut. Ruokailu lattialta käsin lautanen tuolilla, välillä heitettävä lattialle kyljelleen puhaltelemaan vihlontaa pois.
La 26.12. Annettava periksi ja lähdettävä Haartmanin päivystykseen, tuomisina repullinen Panadolia, Buranaa ja Tramalia.
Joulukuun loppu ja tammikuu Paranemisen odottelua lääkkeiden voimalla, pari katastrofaalista yritystä kävellä lähikauppaan. Korttelin matkalla jäätävä monta kertaa kyykkyyn odottamaan kivun hellittämistä.
Tammikuun lopulla Lihasjumi, kuten edelleen oletin, ei vieläkään parempi, joten terveyskeskuslääkäriin. Lisää kipulääkkeitä ja fysioterapiaan. Pieniä ilon merkkejä: yksi yö sängyssä, yksi yö vasemman lisäksi myös oikealla kyljellä.
Helmikuun alussa Hermoliu’utuksia ynnä muuta fyssarin ohjeiden mukaan ja uskoa tilan kohenemiseen. Yksi käynti lähikaupassa edellisiä yrityksiä vähemmin vihlonnoin.
La 6.2. Liikkeellä autokyydein ja hiukan omin jaloin, seurauksena yö, jolloin nukkuminen onnistui vain istuma-asennossa.

Helmikuun mittaan Toinen kuukausi käytännössä neljän seinän sisällä, pitkiä unettomia öitä kivutonta asentoa hakien, onneksi oli Netflix ja Yle Areena. Tai muuten kai olisin vain lukenut hyllyjen kirjat uudelleen.
Helmikuun puolivälissä toinen käynti fyssarilla ja optimismin loppu. Ei sittenkään edistystä vaan jatkotutkimuksiin. Vähittäinen sen uskominen, että kyse ei lihasjumista vaan ihan perinteisestä välilevystä. Mikä merkitsi samalla koko 30-vuotisen vaihtelevan selkäkipuhistoriani uudelleenarviointia.
Helmikuun lopulla neljäs lääkärikäynti, samana päivänä röntgen ja odottelemaan jatkoa. Tunne, että asiaan on kyllä tartuttu tosissaan. Edelleen pitkiä hiljaisia öitä. Vuorokauden unet yleensä parin tunnin pätkissä ensin aamuviiden ja -kahdeksan välillä, sitten lisää iltapäivällä usein pöydän ääressä.
Maaliskuussa lisää samaa. Pitkiä öitä, muutama käynti jossain periaatteella autolla ovelta melkein ovelle ja kyykkyhuileilla loput.
Maaliskuun puolivälissä viimein magneettikuvaus ja viikkoa myöhemmin lääkärin kertomana viimein tietoa: kunnon prolapsi. Leikkausjonoon.
Huhtikuussa vähitellen parempia öitä: muslimin rukousasennot jäivät huomaamatta pois, ja jopa kuuden tunnin unia jommalla kummalla kyljellä jalat tiukasti päällekkäin. Käynnit jossain edelleen autokyyti + kyykkyhuili -pohjalta.
Toukokuussa lisää samaa. Hetkittäisiä mietteitä, tokenisiko selkä ilman operaatiotakin, mutta yritykset käydä viereisen korttelin kioskilla tai lähikaupassa yhä vihlontaa ja irvistelyä.
Pe 13.5. Operaatio. Laskurin pysäytys 175 päivään.

Muutama huomio.

Kipu suhteutuu virikkeiden määrään, joten yön pimeydessä ja hiljaisuudessa se tuntuu suurimmalta. Siksikin elokuvat ja vastaavat ovat iso apu.

Pahimpina hetkinä itsensä heijaaminen kontallaan sivuttain eestaas tai muu pieni liike tuntuu lievittävän kipua.

Yöhetki poski hotellin parketissa oli eräänlainen pohjakosketus,  ja välillä juili aika mehevästi muutenkin kun yritys kävellä tai istua tuolille tai vessanpöntölle tai nousta pesemään hampaita päättyi heittäytymiseen kyljelleen lattialle puhaltelemaan. Silti kipu ei missään vaiheessa ollut tuokaa pistoolini -luokkaa, ja lääkepuolellakin jäi vielä monta pykälää varaa koventaa nimikkeitä. Kroonisisista kivuista kärsivien elämä lienee paljon tukalampaa.

Tässä ajassa  oireet elivät ja muuttuivat, ehkä itse pullistumakin. Alaselästä alkanut kipu oli vielä vuodenvaihteessa oikean pakaran uumenissa ja oikeassa etureidessäkin siirtyen kevään mittaan alemmas ulkoreiteen, pohkeen ulkosyrjään ja puutumisena jalkaterään. Oikea isovarvas veltostui alkaakseen sitten taas pikkuhiljaa vahvistua. Loppuvaiheessa isoin vihlonta lähti lonkan uumenista reiteen ja pohkeeseen jalkaterän normalisoituessa.

Minun luonteellani on katukuvasta selvästi erottuva kävely / liikkumistapa raivostuttava paikka. Ihmiset katsovat etu- ja sivukumarassa eteenpäin kyhertävää väistämättä pitkään, vaikka itse haluaisi sulautua maisemaan.

Tsemppaukset ja toivotukset blogikommenteissa, some-virrassa ja naamakkain ihan oikeasti auttavat. Saatan sittenkin olla sosiaalinenkin olento.

Julkinen terveydenhoito oli hyvää. Hoitoon pääsi, kaikki tekivät hommansa hyvällä asenteella ja esimerkiksi särkylääkettä määrättiin vähintään niin paljon kuin potilas tunsi tarvitsevansa. Enemmänkin, kun olen ollut pikemminkin jumppa ja keskittyminen -miehiä.

Aikaisemmalla magneettikuvauksella olisi vältetty monta kuukautta epätietoisuutta, mutta itse hoitoon se tuskin olisi vaikuttanut. Tapana lienee odottaa joka tapauksessa iskiaksen paranemista itsestään se kolme kuukautta ennen kuin aletaan katsella muita toimenpiteitä. Potilaista 90 % toipuu siinä ajassa spontaanisti, kirjoittavat.

Kun on ollut 30 vuotta kaveri, jolla aina välillä menee pakara tai alaselkä kipeästi jumiin ja onkin ilmeisesti ollut kaveri, jolla on ollut välilevyongelmia ja iskiashermo rakenteellisesti ahtaassa välissä, joutuu määrittelemään itseään uudelleen.

Silloin keväällä ja kesällä 1985 kuvantamiskeinoina olivat röntgen ja ENMG, jotka jättivät iskiakseni syyt arvoitukseksi. Lääketiede kehittyy.

Alkuvaiheessa yritin lieventää oireita vatsarutistuksilla, pakara- ym. venytyksillä ja muilla tutuilla konsteilla, jotka yleensä ovat auttaneet. Saattaa olla, että tällä kertaa vain pahensin vaivaa. Älä, varoitti vasta fyssari tammikuussa.

Kun katsoo kateellisena ihmisiä, jotka telkkarissa kävelevät kadulla ihan noin vain, huomaa, kuinka itsestäänselvyyksistäkin voi tulla isoja juttuja.

Kun yksi sairastaa, koko perhe sairastaa. Vaikka pystyin laittamaan taitojeni rajoissa  ruokaa ja touhuamaan rauhallisesti kotona, kasautuivat puolen vuoden kaupassakäynnit ja kaikki muut kodin ulkopuoliset urakat niihin pystyvälle puolikkaalle.

Nyt tuntuu hetken aikaa aivan syntisen ylelliseltä kun voi käydä ihan oikeaan sänkyyn nukkumaan ja valita vapaasti, makaako selällään, mahallaan vai kummalla kyljellä. Että jotkut ovat eläneet tällaista elämää aina. Samoin tuntuu ajatus kävelemisestä pikapuoliin normaalisti kaupungilla melkein lottovoitolta.

Tosin tällainen vaiva osui oikealle uhrille, koska muutenkin viihdyn verkossa ja koneen ääressä. Ihminen, jonka elämä on lenkkipoluilla, metsissä ja kuntosalilla, olisi ollut paljon kovemmalla.

Juuri nyt, kop kop, on se varsinainen kipu poissa. Puristuksessa ollut hermo voi oireilla puolikin vuotta (ja pahasti kärsinyt loppuiän), varoittivat, ja välillä merirosvolähetyksiä tulee. Varpaissa kulkee jääpisaroita tai ulkoreisi kihelmöi puutuneena tai muuttuu valuvaksi geeliksi tai joku painaa puukepin pään kipeästi pohkeeseen sen nilkan ulkonevan luun yläpuolelle.

Mutta hyvältä näyttää. Toki leikkaus ei sinällään takaa mitään. Vaiva voi iskeä samaan kohtaan tai viereen jo huomenna, mutta elämä on.

Suuri sairaalatrilogia: Epilogi

Hoitajien huomio kohdistuu tietenkin hoitoa tarvitseviin, ja viimeisenkin suonensisäisen antibioottipussillisen valuttua ja kaikkien letkujen irrottua alkaa kivuton potilas muuttua näkymättömäksi.

Kotiutuminen meni illasta vielä yön yli, niinpä loppusuora oli ajan tappamista. Runsaat päivätorkut lykkäävät yöunta, joten käytävän kirjahyllystä tarvittiin Anna-Leena Härkösen esseekokoelma sekä vielä Tuomas Kyrön Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja höystettyinä vierailijoiden tuomalla Fazerin Sinisellä. 

Sunnuntaina lihapadan ja kuutioperunoiden ja -vihannesten (sairaalaruoka oli muuten hyvää) jälkeen sitten. Ohi kävellyt lääkäri toivotti pysähtymättä hyvää jatkoa ja hoitaja toi paperit, myös pyytämäni printin leikkauskertomuksesta, jonka arvasinkin olevan kelpo proosaa. Siviilit ylle ja ilman kummempia seremonioita käytävälle, hissiin ja alas.

Ala-aulasta näin mustan umpiauton kaartavan pääoven eteen. Oli aika.

Suuri sairaalatrilogia: 3 Tukholman syndrooma

Sairaanhoitajien työstä vaikuttunut potilas on kliseistä vanhimpia, mutta kun. Parissa vuorokaudessa ei voinut olla ihailematta, millä taidolla ja lempeällä päättäväisyydellä hoitajat meitä monenlaisia ihmisiä ympäri vuorokauden auttoivat.

Neljänlaisia hoitajia. Arvovaltaisimpia ei erottanut virkapuvusta eikä arvomerkeistä mutta itsevarmemmasta, äänekkäämmästä ja muita ronskimmasta puheesta ja komennoista. Sitten oli äidillisen lempeän sopeutuvan oloisia, jotka hoitivat hommansa ja puhuivat omalla vuorollaan. Kolmantena muita vanhempia hiukan epävarmemman ja lannistetumman oloisia. Ja neljäntenä tietysti ne muita selvästi nuoremmat alaa oppimassa ja tekemässä mitä käskettiin, kuuntelemassa tarkasti muttei juuri puhumassa.

Lääkäreiksi kutsuttavia jumalolentoja ei osastolla juuri näe, viikonloppuna etenkään. Joku poikkeaa keskustelemassa jonkun potilaan kanssa, päivystäjä kierrollaan vilahtaa ohi valkoisen takin helmat heilahtaen.

Eroja vastuissa ei lue seinällä, mutta ne aistii. Suurin osa tekee huolettomina mitä käsketään, hoitajien ykkösryhmä saa ja uskaltaa joissain asioissa ilmoittaa, että nyt tehdään kuulkaas näin mutta viimeinen valta ja vastuu on lääkäreillä. Siksi kai he näyttävätkin niin vakavilta ja kroonisen mietteliäiltä.

Omistani se ilmeisesti avustavampi kävi ennen operaatiota vaihtamassa pari sanaa ja hymyilikin tällä kertaa vähän. Itsensä osastonlääkärin näin kerran vilaukselta kauempaa. Näytti lukiolaistytöltä mutta tuntuu totisesti tienneen, mitä instrumenteillaan selälleni teki. Tästä lähtien siis yksi sankareistani.

Osastolla, jolla kukaan ei ainakaan enää ole hengenvaarassa, elämä pyörii sisään menevän ja ulos tulevan nesteen ja ravinnon ympärillä. Potilaiden juominen, syöminen, pissaaminen ja kakkaaminen ovat koko ajan käynnissä ja työllistävät hoitajia. Päälle sitten lääkkeet ja vaikeasti liikkuvien hygienia siirtelyineen. Siihen näyttääkin olevan jo olemassa peräti näppäriä nostureita ja kärryjä. Ja potilassänky sellaisenaan näppärä yksikkö, jossa kaikenlaiset sisään ja ulos kulkevat nesteet kulkevat mukana ympäri taloa.

Kepeämpäänkin vuorovaikutukseen hoitajat ehtivät vaikka tummassa paikassa ollaankin. Yksi kävi potilaan udellessa googlaamassa, kuka voitti Euroviisut, toinen esitteli uusinta Fingerporia, kolmas avasi huoneen television ja tiedusteli, mitäs miehiä te olette kun ette Suomen ottelua katso.

Luonnollisestikin kirjoitin palautelomakkeeseen vuolaat kehut ja kiitokset. Puoli vuotta helsinkiläisiä julkisen terveydenhoidon palveluja on ollut myönteinen kokemus.

Suuri sairaalatrilogia: 2 Potilashuone pienoisyhteiskuntana

Kuuden hengen potilashuoneessa ei salaisuuksia juuri ole vaikka verhoja intiimeimpien toimenpiteiden sattuessa eteen nyitäänkin. Oma sosiaalinen yhteisönsä kylläkin, hetki hetkeltä ja ihmisten vaihtuessa jatkuvasti muuttuva. Vaikka joku kommunikoisi muiden potilaiden kanssa ja joku ei missään vaiheessa lainkaan.

Huoneenvanhin oli ollut pisimpään, tässä tapauksessa kai muutaman päivän. Vaikkei itse kyennyt nostamaan edes päätään syömisestä tai muusta puhumattakaan, tuntuivat silmät tukikaulurin yläpuolella näkevän kaiken. Sopiva repliikki oikealla hetkellä tiivisti hauskan havainnon tai komensi painamaan hoitajien kutsua jonkun näyttäessä tarvitsevan apua.

Ilmeisesti minua isomman operaation kokenut vanha herra yritti tuloyönä sitkeästi liikkeelle ja päätyi tietysti lopulta kipeästi naamalleen. Parhaimmillaan neljä hoitajaa piteli pappa-parkaa, joka kai luuli olevansa kotonaan tuntemattomien hyökkääjien kiusattavana. Lepositeitä tai vartijaa ei lopulta tarvittu, mutta sänky siirtyi loppuyöksi käytävään tarkempaan silmälläpitoon. Seuraava yö häneltäkin sujui jo rauhallisesti, kenties lääkkeiden vaikutuksen tasaannuttua.

Melkein rauhallisin ja tyytyväisimmän oloinen se herttainen mummeli, jolla yksi syövän etäpesäkkeistä oli sattunut selkärankaan vieden kävelykyvyn. Palavereja niin lääkärin kuin puhelimitse kai sukulaistenkin kanssa riitti. Juuri ennen saliin lähtöä päädyttiin päättämään, että kuuden tunnin raskas leikkaus ei sekään viimeisten kuvien mukaan välttämättä kävelykykyä palauttaisi, joten ei ryhdytä siihen lainkaan.

Moottoripyörällä kolaroinut nuorukainen eristäytyi uusimpana tulokkaana nurkkapunkkaan perheensä keskelle eikä näyttänyt alkuun kelpuuttavan talon vaatteita eikä juuri eineitäkään. Olemus oli pirteä ja lähtöhalut kovat mutta kolhut kuuluivat olevan vaarallisempia kuin päälle näkyi, siksi tarkkailu. Jotenkin, jos sallitte, minun oloiseni isä palasi muiden lähdettyäkin yhä uudelleen vuoteen viereelle ja istui siinä puhumatta mutta läsnäoloa ja huolta säteillen. Niin olisin itsekin tehnyt, jos oma lapseni olisi ollut siinä.

Melkein nolotti olla itse niin vähävaivainen ja kivuton.

Ja tuli taas mieleen, miten pienestä kaikki täällä on kiinni. Joku lähtee ihan tavallisena liukkaana aamuna hakemaan lehteä postilaatikoltaan ja viettää loppuikänsä pyörätuolissa kuntoutettavana.

(Vaikka sellaisia ei pidä miettiä liikaa tai ei uskalla enää nousta aamulla sängystä).

Ja miksi kaikenlaisia turvallisuusvinkkejä makrotasolla niin paljon viljellään ja miksi ne ovat niin tärkeitä. Paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti. Yksi oikein viritetty palovaroitin tai yksi tekemättä jäänyt harkitsematon kiihdytys moottoripyörällä voi säästää satoja tuhansia euroa hoitokuluina.

(Tekstissä mainittuja tietoja potilaista on saatettu sopivin osin muuttaa toisiksi merkityksiltään vastaaviksi.)

Sairaalatrilogian välinäytös: Vitaalit

Meillä on sellainen tapa, että potilaan tullessa osastolle otetaan aina vitaalit, sairaanhoitaja opasti uudempaa kollegaansa.

Olkavarresta verenpaine, sormenpäästä happisaturaatio, korvasta lämpö.

Myös virtsaneritys on sairaalassa tärkeä juttu, ja se tultiin tarkastamaan oikein ultraamalla. Kaksisataaseitsemänkymmentä milliä, sanoi hoitaja skannailtuaan alavatsaani geelillä liukastetulla anturilla, jollei parin tunnin sisällä ala tapahtua, tulemme taas kyselemään. Tapahtui kyllä, ja nykyaikaisen välilevyleikkauksen jälkeen voi jo samana iltana kävellä varovasti vessaan. Sen jälkeen vielä uusi ultraus riittävän tyhjenemisen varmistamiseksi.

Tuntee itsensä tärkeäksi kun käydään kirjaimellisesti kyselemässä, onko tyyny hyvin.

Suuri sairaalatrilogia: 1 Sukellus pimeyteen

Istuskelin hetken Töölön sairaalan edessä kauniissa aamuauringossa etten olisi aivan liian aikaisessa mutta varttia vaille yhdeksän kumminkin. Ennen puoltapäivää ei tapahtuisi varmaan mitään, kerrottiin heti, haluatko petipaikalle vai odotella käytävällä, kysyttiin kohteliaasti.

Käytävän päässä ehti parissa tunnissa tutkia päivän lehdet ja notkua puhelimella somessa ennen kuin vihjattiin, että voisi alkaa sonnustautua operaatioasuun ettei sitten tule kiire.

Sanomme näitä Tarzan-housuiksi, hoitaja kertoi kahdesta vyötäröltä nepparilla kiinnittyvästä puuvillakolmiosta eikä takaa auki jäävä leikkauspaitakaan tavallisimmasta päästä ollut. Sairaalanvihreä aamutakki vielä, ja odotellessa ehdin torkahtaa punkalle ennen kuin noutajat tulivat. Ei ehditty antaa esilääkitystä mutta et näytäkään pahemmin jännittävän, hymyilivät. Sänky ovenpieliä kolistellen hissiin, alakertaan ja saliin, jossa alkoi tapahtua.

Viereen ilmestyivät kasvot toisensa jälkeen vihreän nutun ja leikkaussalilakin välissä esittelemään itsensä ja tekemään toimenpiteensä. Hihaa pois, antureita rintaan, kanyyliä kämmenselkään...

Viimeiset kasvot esittäytyivät anestesialääkäriksi, tenttasivat henkilötiedot ja mitä varten olen tullut. Kuulin vielä, että nyt alkaa tulla sitä nukuttavaa ainetta ja kolmessa sekunnissa ehdin juuri tajuta, että käsiin ja jalkoihin leviää jotain tummaa ja lämmintä...
- - -
...päikkärit kotona alkoivat hälvetä, ja ihan kuin joku olisi kysynyt, aletaanko täällä heräillä. Vai kuvittelinkohan sen? Pahoinvoinnista ja olosta ainakin kysyttiin. Ei oksettanut eikä valittamista muutenkaan. Sali tuntui isolta ja sänkyjä ja väkeä ja piippailevia laitteita paljon. Säännöllisin välein puhkuva puristus olkavarressa: verenpaine. Jokin piipitys häiritsi torkahtamistani uudelleen, ja se olikin oma happisaturaatiomittarini. Ihan normaali lukema päivätorkuille, hoitaja rauhoitti, mutta laitetaanpa tästä happiviikset että saa leikattu kudos kunnon annoksen.

Ehkä pää ei ollut ihan niin selkeä kuin luulin, koska ei hajuakaan, kuinka kauan heräämössä meni.  Jossain vaiheessa kärräsivät takaisin osastolle, kääntelivät ja pukivat pyjamaan. Neste tiputteli kämmenselkään, selän leikkaushaavasta roikkui punainen häntä sängynsyrjään kiinnitettyyn pussiin. Ei tähän ole tullut kuin vähän väriksi letkuun, hoitaja totesi.

Ei sattunut mihinkään.

Nälkä oli paastopäivän päätteeksi. Ehkä uskalletaan jotain antaa kun ei pahoinvointia tunnu olevan, hoitajista arvovaltaisin arvioi. Pala grahampaahtoleipää päällystein ja kolme nokkamukia. Vettä, teetä ja mehukeittoa, elämäni maukkainta.

Tuttu sabluuna

Yle Areenassa ensimmäinen pätkä kolmiosaisesta dramatisoidusta tositarinasta NSU - Saksan uusnatsimurhat.

Tarina on tuttu. Nuoria ihmisiä vailla toivoa,  tulevaisuudennäkymiä tai mahdollisuutta päteä sallituin keinoin.

Muodostuu ryhmä, joka huomaa olevansa jotakin, ihmisethän alkavat kadulla väistää.

Joukon teemana saattaa olla ajatus jostakin aatteesta, uskonnosta tai muusta opista, joka tuntuu antavan omille teoille oikeutusta.

Keskiviikon lainaus

Tämä Hännikäinen on ilmeisesti jonkinlainen pahis, mutta Twitterissä vinkatusta tekstistä napattu pointti mielenkiintoinen:

Olet puhunut myös siitä, miten kerronnallisuus ja fiktio ovat kärsineet inflaation. Mitä tarkoitat tällä?

Kertovat rakenteet ovat nykyään läsnä kaikkialla. Mainokset, luontodokumentit, uutiset, kaikki halutaan esittää tarinoina, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä on kulttuuria latistava ilmiö, sillä se palvelee lopulta pelkkää ihmisen viihtymishalua. Meitä ei enää kiinnosta mitä sanottavaa jollakulla on, haluamme vain nähdä hänen tekevän nokkelia kerronnallisia temppuja jotka pitävät tylsistymisen loitolla. Sirkushuveja.

Maigret

Yle Areena ja Jean Gabin Maigret'na.

Vanhan ajan mustavalkofilmien tyylikkyys ja Ranska-kliseet. Pariisin likaiset kujat, poliisin aaltopeltinen mustamaija, concierget, olut ja voileipä tai sopivaan väliin pieni terävä.

Maigret'n ylivertaisuus ja kaiken hierarkisuus mutta naisten vahvat katseet omilta paikoiltaan.

Ei ole koskaan tullut opiskeltua ranskaa, silti sieltä täältä saa sanan kiinni.

Pre-op

Kuluu se aamu Töölön sairaalaa kierrellessäkin.

Meillä on kaikki vielä kokouksessa, käy rauhassa ensin labrassa. Odotustilojen kansalaisparlamentit, jotka pistävät asiat järjestykseen ja herrat nippuun. Ja kehittävät varttitunnissa keskinäistä solidaarisuutta ja ryhmähenkeä. Osasin ulkoa henkilötunnukseni. Edellisestä sydänkäyrästä kymmenen vuotta. Kuinkahan suuri osa henkilökunnan työajasta menee ihmisten neuvomiseen osastolta toiselle? Hauska veijari sairaanhoitajana. Maito ja hedelmäliha lasketaan kiinteäksi ruoaksi. Niskani taipuu riittävästi intubointia varten. Lehtilaatikossa Tekniikan Maailmoja muttei Suomen Kuvalehtiä. Fyssarit: Herttainen Tähtisilmä oli äänessä, Uninen Missi nuokkui tuolillaan. Lopulta kirurgikin, hymytön yrmy kuten pitääkin. Empaattinen lepertelijä siinä tehtävässä saisi heti huolestumaan. Mietti, kyseli oireiden lievenemisestä ja olenko ihan varma leikkauksen tarpeellisuudesta, kelaili magneettikuvaa eestaas mutta päätti sitten, ettei nyt ruveta enää tässä kohdin arpomaan kun kerran kävely noin hankalaa. Vielä kerran labraan: ei näissä koskaan verta ole tarvinnut antaa mutta tyypitys kuuluu turvatoimiin, mainittiin.

Kahvioaulassa takkia ylle pukiessa muistuttivat talon eri osastojen nimikyltit sekä päivän lööpit, että yksi kipeä selkä on tässä maailmassa pikkuharmi.

Kesäinen ilta Bolliksella

Suunnitelma minimoida askeleet kotoa Bollikselle oli sinänsä hyvä, mutta kuskin kuulutus poikkeusreitistä suoraan Hesaria Kallioon kaatoi aikataulun. Aikanaan saapui seuraava vaunu Töölöntorille, ja matka Manskun pysäkiltä kentänlaitaan sujui yhdellä varikkopysähdyksellä.

Välillä yleisön kohahdukset viereiseltä kentältä IFK:n ja RoPS:n liigapelistä sattuivat mainiosti kohdilleen.

Musta-asuiset Vantaalta tekivät kesäisen illan komeimman osuman mutta paikalliset sinivalkoiset onneksi pari enemmän. Suosikkipelaajani ottelu loppui hiukan etuajassa erotuomarin muistuttaessa, että verta vuotavana ei saa pelata.

Ylhäällä kallion päällä remontoi kaivinkone Olympiastadionia päästellen kirskahduksia ja nostaen pölypilviä.

Askel kerrallaan

Vieläkään ei houkuta yrittää kävellä lähikauppaan, mutta.

Jo kolme yötä ilman mitään särkylääkettä.

Ensimmäiset päikkärit sängyllä sitten joulukuun, jotta jaksaa katsoa klo 1.10 aamulla alkavaa U19-tyttöjen salibandyn MM-finaalia. Selällään alkoi viiden minuutin jälkeen ikävästi poltella pohkeensyrjään, mutta vielä kaksi kuukautta sitten viiden sekunnin jälkeen. Kylkiasennossa tuli jo unikin.

Enemmän ja vähemmän eläviä kuvia

Itseäni nuorempi väki käyttää tuntikausia suosittujen vloggaajien katseluun samalla kun perinteinen televisio jää heiltä kokonaan avaamatta. Missä katsojat, sinne mainokset ja raha, minkä vuoksi ilmiö kiinnostaa myös aikuisempia.

Twitter-vihjeen perusteella kurkattu vlogit.fi listaa YouTubesta löytyvät Suomen sellaiset suosituimmuusjärjestyksessä.

Kurkkasin muutaman. Suosittu konsepti näyttää olevan, että miellyttävän näköinen neitonen tai supliikkimies juttelee tavaroistaan ja tekemisistään kameralle. Ainakin jokunen on huolella valaistu, järjestetty, leikattu.

En silti saanut kiinni, keksinyt, miksi itse katsoisin. Ehkä olen kiinnostunut enemmän asioista kuin niistä kertovien ihmisten ilmeistä ja eleistä. Tai vain liian vanha.
- - -
Illalla sattumalta TV auki ja siellä 90-luvulla suosittu P-P Peteliuksen ja Aake Kallialan Manitbois.

Anteeksi kielenkäyttöni, mutta aivan hirveätä paskaa.

Ja että moista on ilmeisestikin ollut tekemässä ohjaajien, kuvaajien, assistenttien, meikkaajien, järjestäjien, kuvaussihteerien, hyvin palkattujen näyttelijöiden jne. jne. armeija. Mutta ilman idean puolikastakaan.

Ainakaan tuon rinnalla ei vloggaajien tarvitse hävetä. Tavallaan nykyaika on videoiden tekijöille tiettyyn rajaan saakka asti demokraattinen.

Se aika vuodesta

Aamun virrasta valikoituja MM-kiekkouutisia:

Nuuskan saatavuus pelastettu, fanit saivat kerrankin ryypätä ilman pelkoa pilkusta, meidän poikiamme kehuttu Kanadassa asti, ryssät nöyryytetty lällällää.

Tykkään silti jääkiekosta.

Muistiin itselle

Toisaalle kommentiksi luonnosteltua

Sellainen kokoomusnuoren stereotyyppi (alla pari vuotta kauppatieteen opintoja, hyvä harjoittelupaikka, edessä upea varakas tulevaisuus) on pelottava.

Ihan ymmärrettävää, että hänen mielestään maailma on täynnä mahdollisuuksia ja melkein kaikki itsestä kiinni.

Työllisyystöitä koulukeittolasta saaneelle 59-vuotiaalle Irjalle, jonka niskat ja lonkat ovat lopussa, maailma näyttäytyy luultavasti erilaisena.

Tavallaan ei pitäisi, mutta yhä useammin huomaan miettiväni, miten paljon poliitikkojen ja muiden yhteiskunnallisten vaikuttajien näkemyksiä lopulta kuitenkin ohjaavat heidän omat kokemuksensa ja näköpiirissä olevat mahdollisuutensa.

Helatorstai

Sarja uudesta Sherlockista innostaa lukemaan myös niitä alkuperäisiä. Joita löytyy e-kirjoina ilmaiseksi.

Nukahdin lattialle juuri kun Böömin kuningas kertoi Holmesille ja Watsonille Irene Adl

Keskeneräisiä ajatuksia: Lehdistönvapaus

Tänään kuulemma kuuluu pitää aihetta tapetilla.

Olisiko niin, että perinteisesti ja edelleen muualla maailmassa lehdistönvapautta uhkaavat vallanpitäjät mutta Suomessa päinvastoin sellaiset, joilla valtaa ei ole?

Televisiosta radiossa

Ylen sivuille voi nykyään rekisteröityä ja klikata lempiohjelmiaan seurantaan. Julkinen sana, Lindgren& Sihvonen ja Television tiiliskivet kuuluvat omiini, radion puolelta kaikki.

Television tiiliskivissä keskustelivat J.P. Pulkkinen ja elokuvakriitikko Anna Möttölä suurimpien Netflix-suosikkien joukkoon nousseesta Uusi Sherlock -sarjasta. Mainio tilaisuus kuunnella kun ei ole itse päässyt jauhamaan aiheesta.

Ohjelmana oikeastaan vieläkin parempi oli Pulkkisen ja kirjailija Miika Nousiaisen syksyinen keskustelu Solsidanista. Siksikin, ettei puhuttu pelkästään ohjelmasta vaan herkullisesti siitä, miten se ilmentää ruotsalaisuutta.

R-kioskin Zatopek

Yöt matolla sohvan vieressä ovat päivien pidetessä liudentuneet sen verran kivuttomiksi, että käynti viereisen korttelin R-kioskilla tuntui sopivalta haasteelta.

Paluumatkan loppusuoran vino asento, irvistys ja ähkintä toivat mieleeni Emil Zatopekin.

Matka oli selvästikin juuri sopivan haastava.

La dolce vita

Klassikkoa Netflixistä ensi kertaa (!) katsellessa ymmärrän ne kaikki palstakilometrit Anita Ekbergistä. Tosin ehkä vielä Fontana di Trevi -kohtaustakin vaikuttavampi oli mielestäni valoineen ja sommitteluineen kuva kirkon sisäportaiden ikkunalta.

Ja koko "Marcellon" yö "Sylvian"seurassa (vai pikemminkin reaktiivisesti perässä), tietenkin.

Liki jokainen meistä lienee joskus yrittänyt venyttää irti jokaisen sekunnin illasta seurueessa, jossa yhden ihmisen ihastuttavuus täyttää koko tajunnan ja maailman