Minä ja Oppenheimer

Oppenheimer tuli katsottua pitkälti viime talvena luettua "The making of the atomic bomb" -kirjaa vasten. Niinpä aina välillä joutui muistuttamaan itseään, että kyseessä on henkilön eikä ydinfission hyödyntämisen tarina. 

Atomin osien "löytäminen", ajatus sen halkomisen vapauttamasta energiasta ja Chicago pile ymmärrettävästi vain vilahtelevat valkokankaalla samoin kuin vuosisadan suuret nimet: Fermi, Bohr, Szilard ja kenties tarpeettomankin vanhaksi höpsöksi kuvattu Einstein.

Kirjasta jäi muistikuva Oppenheimerista ennen kaikkea Manhattan-projektin organisoijana ja johtajana, hallintovirkamiehenä.

Kehitysvaiheen epävarmuuden henki välittyi: Olisiko ydinpommi oikeasti mahdollinen ja jos, mitä siitä seuraisi: leviäisikö fissioreaktio koko ilmakehään räjäyttäen maapallon? (Laskelmat osoittivat riskin varsin pieneksi).

Saksan ydinohjelman ajatus hyödyntää raskasta vettä fission moderaattorina amerikkalaisten käyttämän grafiitin sijasta todettiin (ja riemuittiin) tässäkin vääräksi valinnaksi. Tarkoittaneeko se, että elokuvia ja TV-sarjoja poikinut sabotaasi-isku raskaan veden tuotantolaitokseen Norjan Rjukanissa 1943 oli sittenkin tarpeeton? 

Niin kirjassa kuin tässä elokuvassakin tulee hyvin esiin (monien) tiedemiesten versus sotilaiden ja virkamiesten välinen jännite: pommin osoittauduttua käyttökelpoiseksi asia siirtyi fyysikoiden käsistä sen asekäytöstä päättäville.

Elokuvan yritys korostaa ihmiskunnan uudelle tasolle noussutta tuhovoimaa Oppenheimerin apokalyptisillä näyillä ja muilla tuntui itsellä jäävän aika lailla vaille tehoa. Meille koko ikämme sienipilven varjossa varttuneille asia kai on jo jollain lailla alitajuisesti käsitelty itsestäänselvyys.

Pitkissä kuulustelukohtauksissa ja poliittisissa intrigeissä hirvitti eniten kuvattu lautakuntakäsittely, jossa Oppenheimerin tekemisiä puitaisiin ilman oikeudenkäyntejä vastaavaa puolustautumismahdollisuuden takaavaa prosessia.

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Entisenä koululaisena ja entisenä koululaisten faijana oli Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjeenvaihto otsikolla ”Huokauksia luokasta” mielenkiintoisinta luettavaa pitkään aikaan.

Täältä oppilaan puolelta katsottunahan opettajat ovat olleet jolleivät nyt sentään antagonisteja niin kuitenkin osa systeemiä ja auktoriteetti. Aina sieltä omista ajoista alkaen, kun opettajan astuessa luokkaan noustiin pulpetin viereen seisomaan, järjestäjä seisoi valmiina opettajanpöydän vieressä päiväkirja valmiiksi oikealta aukeamalta avattuna eikä olisi tullut mieleenkään yrittää sinutella opettajaa.

Toki jo omina lukioaikoina osa opettajista alkoi näyttää vähän ihmisiltäkin, ja tässä kirjassa he ovat erittäin sellaisia. 

Opetushallitus, digivisionäärit ja ylioppilastutkintolautakunta työntävät yhä uusia hommia vaikkei suuresta osasta entisiäkään makseta. Aineen osaamisen ohella pitäisi olla tuhannen muun alan osaaja aina vain enemmän ongelmia kokevien nuorten tueksi ja poliitikot ja kansa ehdottelevat koulun harteille aina vain uusia velvollisuuksia. Päälle sitten vielä konsulttien luennot, joihin työnantaja käyttää rahaa mieluummin kuin opettajien palkkoihin.

”Vieläkin puistattaa se kerta, kun Juhani Tamminen oli palkattu koululle kouluttamaan aineenopettajia - -  Karkasin salista kesken monologin ja ilmoitin ihmettelevälle apulaisrehtorille, että anon mieluummin vaikka palkatonta virkavapaata kuin kuuntelen onttoa voimautushöpinää.”

Ja tavallaan mukava kuulla myös opettajien vahvistavan oppilaiden epäilyt, että Abitti on susi, oppikirjoissa (jos sellaisia saa) on virheitä ja ristiriitaisuuksia ja YTL:n kriteerit yo-kirjoitusten arvosteluun ovat pahimmillaan sellaiset, ettei niistä saa arvostelijakaan selkoa.

Kaikilta koulutukseen liittyviä päätöksiä tekeviltä voisi edellyttää tämän kirjan lukemista ennen kuin tekevät mitään.

Bonuksena ohi pääaiheen vielä havainnot vuodenaikojen jyrkästä erilaisuudesta Koillismaalla versus ja sumuisessa tuulisessa merenrantakaupungissa. Ja aluenäkökulmasta: ”Helsinki-kriittisyyden olen Turussa kyllä oppinut”, Tommi Kinnunen vahvistaa ja muistuttaa monen muun tavoin, toisin kuin mediasta voisi luulla, Suomea on Uudenmaan ulkopuolellakin.

Tämän kirjan tyylisiä avautumisia riittäisi epäilemättä myös vaikkapa hoitoalan ammattilaisilla. Ja jotain on jo saatukin, esimerkiksi Kaarina Davisin ”Rankka kutsumus” ja Kari Hautamäen ”Nyt sinä kuolet”.

Tour de France – Unchained ja kiittäen hyväksytty arvosana

Netflixin dokumentti vuoden takaisesta Tour de Francesta oli eittämättömän onnistunut.

Päälankana tietenkin Jonas Vingegaardin ja Tadej Pogacarin voittotaistelu, jossa ovelasti keskityttiin tanskalaisen näkökulmaan ja tiiminsä taktiikoihin samalla kun Pogacar jätettiin vieraammaksi ja uhkaavaksi antagonistiksi.

Mutta pääjännitteen rinnalla vietiin etevästi muita tarinoita pienemmistä voitoista ja selviytymisistä. Pikkutallin ”pakko” voittaa edes yksi etappi ollakseen menettämättä sponsoreitaan, ranskalaisten kansalliset paineet menestyä, melkein hengen vieneen kolarin jälkeen kilpailemaan palannut arpinen Fabio Jakobsen.

Ylämäissä kärsivää keskivartalolihavaa harrastajaa kosketti etenkin kohta, jossa  joukkuetoverit jännittävät ja kannustavat maaliviivalla, kun parhaimmillaan etappivoitoista taisteleva sprintterirakenteinen Jakobsen sinnittelee murhaavassa vuoristonousussa henkihieverissä viimeisenä perille 16 sekuntia ennen aikarajan täyttymistä ja diskausta.

It never gets easier, you just get faster, kerrotaan Greg LeMondin sanoneen lajista.

Ja että dokumentissa leikillisesti ”Jasper the Disasteriksi” kutsuttu Jasper Philipsen onkin vienyt tämänvuotisessa kisassa jo neljä etappia ja kantaa vihreää paitaa.

Ja vilahtelihan siellä suomalaistaustainen Charly Wegelius EF Education – EasyPost -tallin ajajia ohjeistamassa.

Jaksammeko enää syventyä?

Jaksetaanko nykyään enää syventyä, ajatella? 

Vai tyydytäänkö keräämään tykkäykset helposti selattavilla kuvilla kauniista ihmisistä tai auringonlaskuista, hassuilla meemeillä ja videoilla, joissa tekstiä on korkeintaan viidessä sekunnissa hahmotettava määrä, iskulauseilla.

Pari tänä vuonna tallentamaani linkkiä vie jossain aivolohkossa väreilleen kysymyksen äärelle.

"Runoilija, kirjallisuudentutkija Matti Kangaskoski kirjoittaa Avain-lehdessä nopeasta tunnistettavuudesta psykologi Daniel Kahnemanin kognitiivisia käsitteitä hyödyntäen: Instagram alustana hyödyntää nopeaa ja intuitiivista järjestelmää 1 ja hylkii tietoisen vaivannäön järjestelmää 2.

Instagramin ruudun ja kuvien pieni koko sekä sen toiminnalliset tarjoumat rohkaisevat nopeaan selaamiseen, jossa pysähdytään vain hetkeksi katsomaan yhtä kuvaa tai videota ja päätelmät niistä tehdään nopeasti. Nopeaa selaamista suosii myös käyttöliittymien kulttuurinen tarjouma, jolla viittaan siihen, että esimerkiksi älypuhelimia selataan lyhyitä aikoja kerrallaan ohi menevissä mutta jatkuvasti uusiutuvissa jokapäiväisissä tilanteissa."

Ja 

"Jälkikäteen katsottuna 2010-luvun alussa maailma vaikutti meritokraattisemmalta ja pitkäjänteisemmältä. Myös internetin arkistot puhuvat tämän puolesta. Elettiin blogien kulta-aikaa. Internet oli suotuisa jäsennellyille puheenvuoroille ja kärsivällisille hehtaaridialogeille. Laatu korvasi määrän. Parikymppisenä opiskelijana pääsin keskustelemaan kokeneempien ja nimekkäämpien henkilöiden kanssa intensiivisesti ideat edellä. Nykypäivän Twitteriä ja TikTokia katsoessani olen kiitollinen, että sain debatoida ja oppia vanhassa blogimaailmassa nykyisen huomiohakuisen someteatterin sijaan."

Ensimmäinen lainaus on Vesa Rantaman kirjoituksesta "Terapiarunoutta fanituotteena – miksi Kiira Korpea julkaistaan?" (linkki) ja toinen Thomas Taussin tekstistä "Miten 2010-luvun idealistiset aate- ja asiakeskustelut vaihtuivat kielipeliin ja kulttuurisotaan? Osa 1" (linkki)

Jokavuotinen kierros

1. Helsingissä sataa vähän enemmän lunta.

2. Media raportoi, että kaupunki on paniikissa, lumeen hautautuneiden ruumiita kaivetaan kinoksista ja kuvernööri on käskenyt kansalliskaartin kaduille.

3. Karaistuneet pohjoisen ihmiset Keravalta ylöspäin hehkuttavat somessa, kuinka etelän vetelät eivät osaa selvitä talvesta.

Leijonakuningatar

Pikavaikutelmat: Jääkiekkomaalivahti Noora Rädyn muistelmateos Leijonakuningatar oli ihan lukemisen arvoinen. Lajista innostuneelle tyttöpelaajalle ehkä jopa kullanarvoinen avatessaan, millainen naispelaajan ura voi olla mahdollisuuksineen ja sudenkuoppineen.

Siinä, missä toisia etevämpi poikajuniori voi edetä johdonmukaisesti junnuikäluokasta toiseen ja edelleen liigaan ja NHL:ään, joutuu Räty loikkimaan tyttöjen, poikien, naisten ja miesten joukkueiden, syntyvien ja kuolevien liigojen ja eri mantereiden välillä.

Nähdäkseni Räty on naisten ammattilaismahdollisuuksien suhteen kirjassa sekä väärässä että oikeassa. Väärässä ajatellessaan, että pitää olla mahdollisuus pelata ammatikseen, koska haluaa sitä kovasti, harjoittelee ja omistautuu tai koska jotkut miehetkin. Oikeassa huomatessaan, että se onnistuu, jos joku on valmis siitä maksamaan. Oli se sitten riittävä määrä lipunostajia, sponsorit, TV-yhtiöt tai innostunut mesenaatti kuten Rädyn kohdalla Kiinassa.

(Detaljina särähtävät korvaan kohdat, joissa Räty pelaa isoja pelejä sairaana, jopa kovassa kuumeessa oltuaan, ja lääkäri antaa sopivat napit ja kehottaa kaukaloon vain. Sitten taas kertomaan junioreille, että kipeänä ei treenata.)

Huippu-urheilijoiden muistelmien ydin on tietysti, mikä on vienyt juuri tämän henkilön lajinsa huipulle, ja tutut elementit raivokas voitontahto, häviämisen vihaaminen, kova työmoraali ja oman pään pitäminen löytyvät kirjasta odotetusti. Myös vaikutelma suuresta itsekeskeisyydestä: huippu-urheilijalta vaadittava ominaisuus vai muistelmakirjojen väistämätön näkökulma? (Tähän pakollinen muistutus, kuinka upeasti Ken Drydenin The Game yhdisti henkilökohtaisen näkökulman laajempiin pohdintoihin.)

Voimakastahtoisesta persoonasta on Leijonakuningattaressa ilmeisestikin kyse, ja sillä on kääntöpuolensa. Kun joku tuntee tarvetta toistuvasti perustella, kuinka pitää tapanaan sanoa asiat suoraan ja siloittelematta, tulee minulle tunne ”o-ou, tästä tulee vielä raskasta…”

Ristiriidat maajoukkuevalmentaja Pasi Mustosen kanssa ovat nyt kirjan mediakärki ja omalla tavallaan mielenkiintoiset mutta saa nähdä, miten niiden suurehko osuus kestää aikaa ja lukemista, kun tilanne tasaantuu historiaan.

Vertailuksi voi suositella monenlaisia samantapaisia tuntoja kuvaavaa Kanadan maajoukkuevahti Sami Jo Smallin muistelmateosta The role I played: Canada’s Greatest Olympic Hockey Team.

Vitun Venäjä (pardon my French)

Kansanmurhaa, raiskauksia, kidutusta, väestön pakkosiirtoja, luonnonvarojen ja teollisuuden ryöstöä, tuhoa tuhoamisen ilosta.

Venäjä 2022 tuntuu aika lailla yksi yhteen meidän aikamme natsi-Saksalta. Ja kompromisseja sen kanssa ehdottavat ihmisiltä, jotka olisivat aikanaan antaneet Hitlerin säilyttää kasvonsa ja pitää muut miehittämänsä maat kunhan edes lopettaa verenvuodatuksen itärintamalla.

Vuosia oli tunne, että joskus vielä olisi kiintoisaa poiketa taas turistina itänaapurissa. Nyt tuntuu, että saattaa jäädä omana elinaikana tekemättä. 

Ehkä Venäjään voisi jonain päivänä taas suhtautua täysivaltaisena valtiona, jos se olisi myöntänyt pahat tekonsa, vetäytynyt kaikilta miehittämiltään alueilta Krim mukaan luettuina ja maksanut tuntuvat sotakorvaukset.

Reaalipolitiikkaa tämän verran nähneenä oletan kuitenkin, että länsi taloussyistä jossain kohdin keksii näppärän "kompromissin", jonka jälkeen voidaan taas palata tekemään bisnestä ja kuluttamaan kilowatteja.