Jo viides Helsinki Cup -viikko fudisfaijana. Nyt osaa jo varautua siihen, että muu elämä jää viideksi päiväksi taka-alalle, joten voi sovinnolla merkata kiintoisimmat pelit ja notkua kenttien laidoilla. Käpylä, Tali, Pirkkola, taas Käpylä.
Venäläispoikien takapiiskat, kisamakkara, J:n faijan fillarin renkaan räjähdys yhtäkkiä, paahtava aurinko, vesiämpäri ja suihkepullot, jämäkät erotuomarit, katsomon liigapelaajat.
Perusasiat kuin aina, mutta ennen ikäluokan parhaat ovat pelanneet omaa turnaustaan jossain toisella planeetalla. Nyt radat hiukan sivusivat toisiaan, ja ensi kertaa näin viikkoon erottamattomasti kuuluvan rankkarikisan näin läheltä. Minulle riittäisi jo tämäkin, myhäilin kun peliminuutit kävivät vähiin ja ottelua ylivoimaisesti hallinneen mestarisuosikin taustajoukkojen ilmeet kiristyivät pallon toisensa jälkeen kieriessä sentin ohi maalin tai jo ulos pelatun vahdin syliin. Sitten jo kuudes pari, ratkaiseva torjunta alakulmasta ja kasaksi sekoavat ihmiset. Joukossa seuran edarit, joiden tieltä yhtäkkiä oli häipynyt yksi pahimmista vastustajista. Samassa näkymässä pettymyksestä ja ilosta kyyneltyviä silmiä.
Pojat muistavat tämän illan vielä 30 vuoden päästä, tiesi valmentajavanhus.
Seuraavana päivänä tuli sitten jo vastaan maalinteonkin osannut huippuryhmä, mutta kaupunginosajoukkueelle paikka kahdeksan joukossa oli pieni mestaruus. Jos pelaa Helsinki Cupia vielä perjantaina iltapäivällä, on onnistunut hyvin, muistutti guru.
Pehmeänä laskuna peräperää edarien välierä Bolliksella, voitokas liigaottelu Sonera Stadiumin täpötäydessä eteläpäädyssä ja pilkkuun asti venyneet faijojen jälkipelit kalaravintolassa.
Topeliuksenkadun lehmusten huumaava tuoksu kolmelta kesäaamuna. Hetken hain assosiaatiota kunnes loksahti. Ne aamut kun lähdettiin tuohon samaan aikaan fillariretkille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti