Minisarja Luvatun maan (The Promise) päätösjakso nähtiin Suomessa eilen. Mielenkiintoinen setti, vaikka ymmärrän, miksi toinen osapuoli on ollut käärmeissään. Sarjassa juutalaiset ovat systemaattisesti kylmiä murhaajanatseja ja arabit sympaattisia uhreja.
Palestiinassa palvelleiden brittien tarina ansaitsee varmasti kertomisen, ja juuri Ken Whartonin Bloody Belfastin lukeneena rinnastuksia sinne nousi mieleen. Kovin varomattomasti ajelevat jeepillä vihamielisessä kaupungissa, katsoin, ja niinpä sitten.
Rinnastus on ja oli väistämätön. Ensin natsit ja juutalaiset, sitten britit ja juutalaiset, lopulta israelilaiset ja arabit. Lopulta vastakkain ovat aina epäluulon ilmapiirissä aseistetut nuoret miehet ja kyräilevät väkijoukot, niskan päällä olijat ja altavastaajat. Jotka joko alistuvat tai taistelevat vastaan.
Tavallisessa perusyksikössä varusmiehenä palvellut muistaa sen kypsyystason ja henkisen ilmapiirin. Miten sellaiset pojat toimisivat käyttäessään kovat patruunat lippaissa valtaa toisia kohtaan?
Oliko Meyerin perheen tarkoitus kuvastaa laajemmin nyky-Israelia? Aitojen suojassa asuva silmiinpistävän varakas perhe, jota repivät sisäiset ristiriidat pojan noustessa vastustamaan arabien polkemista.
Olisi uskaliasta yrittää tehdä menestyssarja ilman kauniita kasvoja. Olisiko ärsyttävä Erin muuten saanut niinkään auliisti apua? Kontrasti Elizan kauniiden silmien ja kypärän, asepuvun ja Galilin välillä.
Voisiko kukaan sodankäynyt ja keskitysleirit nähnyt silti yhä olla yhtä ihanteellinen ritari kuin kersantti Len?
En tiedä. Kuten en sitäkään, millaista Lähi-idässä oikeasti on.
Kaikki neljä jaksoa katsottavissa Yle Areenassa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti