Älkää kertoko kenellekään, mutta ennen tätä olen nähnyt Wallandereita vain elokuvina.
Vaikea Rauhatonta miestä ja Palomuuria oli laskea käsistään edes luomien muuttuessa aamuyöllä lyijyksi. Tosin Palomuuri oikoi turhan paljon jopa romaaniksi. Nämä samalla kertaa kaiken tietotekniikan aina kansainvälisestä pankkijärjestelmästä naapurin leivänpaahtimeen sekaisin hakkeroivat nörtit olivat liikaa jo Lisbeth Salanderin kohdalla. Ja muutenkin pahisten juonet onnistuivat hiukan liian näppärästi. Ehkä Donald E. Westlaken Dortmunder käytti konnien kommelluskiintiön loppuun. Mutta jokainen, joka ikinä on koettanut junailla mitään perhelounasta mutkikkaampaa, tietää, mitä tarkoitan.
Wallanderin terveyttä painotettiin sen verran, että lukijankin oli pakko santsata salaattia ja lähteä vähintään kävelylle.
Jo Nesbön Aaveen päälle piti lukea ennen unia Asterixia välttääkseen painajaisriskin. Huumeluolien veri, yrjö ja visva liudentuivat sentään loppua kohden supersankarin ja melodramaattisten pahisten väännöksi. Plussaa ikiaikaisen uskottavista motiiveista.
Se ainakin on selvää, että niin nykyisen kuin entisenkin poliisin kuuluu olla eronnut, alkoholiongelmainen ja toivoton.
Oslossa olen notkunut vain paristi, mutta sekin helpotti kirjaan eläytymistä. Ei ehkä olisi hassumpaa katsella tuulisen tummana syysiltana Wallanderin talon pihalta merelle, jossa laivojen valot liukuvat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti