Sveitsin St.Gallenissa harmaa taivas tiputteli harvakseltaan räntää, mutta hallin mediabunkkerissa humisi ilmastointi, surahteli kahvikone ja sorisi saksaksi, sekä sveitsin- että korkeaksi. Paikalliset kollegat saivat kuulla päivän erityismerkityksestä, Linnan juhlista ja salibandypelaajista siellä kertoakseen asiasta omilla sivuillaan.Kuvia Linnasta alkoi putoilla verkkoon ennen Suomen pelin alkua. Jenni Vartiaisen, jonka hahmon ihquudesta oletan vallitsevan yleisen yksimielisyyden, pukua ei vielä näkynyt.
Siniristi poseerasi vierellä kun Suomen pelaajat lauloivat Maamme-laulua, tai ainakin suut liikkuivat oikeassa tahdissa. Saksankin hymni kuulosti yhtä hienolta kuin aina, vaikka heidän rivissään eivät seisseetkään Rummenigge, Matthaeus ja Kahn vaan tällä kertaa Gerdes, Gatzsch ja Voigt.Erätauolla löytyi jo Jenninkin puku.
Illan pimettyä oli aika etsiä päivällistä, mikä tahtoo olla myöhäispelien jälkeen aina yhtä vaikeaa. Räntä valui yötaivaalta nyt isoina kaikenkastelevina hiutaleina, joten avasin sateenvarjon. Sen nuppi irtosi.
Hyvin vaikeaa, tämä on St. Gallen, kello on jo 23, ja mekin olemme jo sulkeneet ruokailun osalta, pahoitteli keskustasta löytyneen paikan isäntä. Protestanttisissa maissa mennään kymmeneltä nukkumaan ja herätään aamulla ahkeroimaan, katoliset varmaan aloittelevat siihen aikaan vasta iltaansa ja nukkuvat sitten pitkään kasvattaen kestävyysvajettaan.
Isännän neuvomasta suunnasta löytyi kuitenkin City Kebab, jonka ystävälliset pitäjät tuskin olivat protestantteja. Olemus viittasi esimerkiksi Turkkiin, josta kotimaisenkin kantapaikkani isännät tulevat. Tonnikala-sipulipizza oli mehevä ja juustoinen, pitkässä kapeassa lajissa tarjoiltu paikallinen Schützengarten viileää ja raikasta. Velat muuttuivat saataviksi.
Paluumatkalla tuntui kotoisalta kahlata sohjossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti