TV-sarjaksi sovitettuna Där vi en gång gått on toki jäykkä ja jotenkin litteä, mutten silti kadu tähänastisten osien katsomista. Onneksi en tunne sadan vuoden takaisia tapoja tai silloista ruotsin kieltä niin tarkkaan, että mikään niissä häiritsisi. Ryysyläisten puhtaina pysyvät ryysyt kyllä.
Ja kiintoisaa nähdä, miten historiallista Helsinkiä on tavoiteltu suomalaisella budjetilla. Ja näyttelijätär, joka ainakin tähän saakka on tehnyt juuri oikeanlaisen, härnäävän kiehtovan Lucien.
Vuoden 1918 tapahtumien henki löytyi sen verran uskottavasti, että muutama raakuus teki mieli pikakelata ohi. Ja välillä huomasin melkein toivovani, että Musta Enkeli ampuisi Cedin. Loukattu ylpeydentunto saattaa olla yksi niistä motivaattoreista, jotka saavat aikaan kaameinta jälkeä.
Pitää kohta kaivaa kirja hyllystä ja lukea se taas.
torstai 29. joulukuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
missä kuljimme kerran -kirja menee minulla sarjan edelle. kirjassa voi nauttia westön taidosta kuvata ihmisten tapaa puhua, eikä sanoista ole pitkä matka ajatuksiin. televisiossa tämä jää puoli vähän laihaksi. mutta erityisesti noissa helsinki-kuvauksissa on kosolti tartuntapintaa minullekin.
olen huomannut että oikeaan, olemassaolevaan paikkaan sidotut kertomukset viehättävät.
joel lehtosen putkinotko kertoo saimaan sopukkaan unohtuneista villi-ihmisistä. volter kilven alastalon salissa kuvaa meripitäjän isäntiä, jotka rakentavat parkkilaivaa isoille vesille. westöllä on tämä ruotsinkielisen pojan jokapäiväinen kauhu 1970-luvun helsingin suomenkielisessä lähiössä.
Vaikuttaa olevan paradoksaalisen totta, että kaunokirjallisuus voi kertoa totuudesta historiankirjoitusta tarkemmin. Minusta aika lailla kaikkien Kjell Westön kirjojen henkilöt tuntuvat siltä, että olisivat voineet kulkea eri aikoina tämän kaupunkini katuja.
Entä jos Westö sijoittaisi seuraavan kirjan jonnekin muualle? Ehkä näkisin, kuinka suuri osa viehätyksestä on Helsinkiäni ja kuinka suuri osa muuta.
Ensimmäisellä lukukerralla Missä kuljimme kerran oli liian täynnä sadan vuoden takaisia katujen , ravintoloiden ja tuotteiden nimiä. Kuin kirjailija olisi ensin opiskellut vuoden historiaa museoissa ja kirjastoissa ja kaataisi sitten saalistaan paperille. Uudella lukemisella ne tuntuvat häiritsevän vähemmän. Outoa.
Lähetä kommentti