Ensin kuitenkin tavanomaiset kolme mukillista maitokahvia ja sanomalehti. Ei kokonaan, sillä pyhiksikin oli riitettävä.
Harmaan sateen halki Temppeliaukion kirkkoon, joka sorisikin jo melkein täynnä väkeä. Reunalta löytyi vielä tilaa. Tuolla tuttu perhe koulusta, tuolla päiväkodista, tuolla naapurista, tuolla muskarista, tuolla muuten vain. Ja ohjelmansuorittajat koulun adventtihartauksista ja seurakunnan sählykerhosta ja.Yhteisöön varsinaisesti kuulumattomana kumarrun kirkonmenoissa oikeissa kohdissa, mutta hiljaa, ja vaikenen muiden mumistessa, mutta tunnelmasta nautin. Annan katseeni kiertää urkupillejä, kiviseiniä ja katon kuparikertoja. Urkujen sointi täyttää mielen. Aaton epistola oli lyhyt ja rupeama muutenkin, ehkä lasten jaksettavaksi mitoitettu. Enkeli taivaan vain jäi jostain syystä puuttumaan. Sen viimeisen säkeistön pauhun olisin halunnut kuulla.
Lahjapussien vaihto ja toivotukset naapurien kanssa, samaa matkaa. Kotona kahvit ja kookospalloja Kiekko-Vantaan juniorien tueksi.Illan pimettyä katettiin pöytä. Minulle savusiikaa, graavilohta, kylmäsavulohta, sinappisilliä, perunoita ja kylmää olutta. Sitten karjalanpaistia, laatikoita ja kinkkuakin siivu. Meidän sukupolvemme ei ole enää syönyt lipeäkalaa, lapsia eivät kiinnosta laatikot. Ehkä ne putoavat perinteestä seuraavaksi.
Outoa kyllä, seuraava sukupolvi ei kiirehtinyt lahjojen jakoa.
Aloitin omieni nauttimisen mahallani lattialla Matti Hagmanin elämänkerrasta, josta kirjoittaisin joulupäivän iltana lisää toisaalle.
Kjell Westön uusimman sulkeutuessa sohvalla kävi joulupäivä jo viidettä tuntiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti