Voisiko ikävä ihminen olla vuoden valmentaja?

Faktat:

Urheilutoimittajain Liitto palkitsee vuosittain mielestään maan parhaat urheilijat ja valmentajat. Nyt on asiaa valmistellut liiton toimikunta nimennyt ehdolle joukkuevoimistelussa MM-kultaa valmentaneen kaksikon, jonka toinen osapuolen valmennusmenetelmien eettisyyden Urheilulehti taannoin näyttävästi kyseenalaisti. Ehdokasasettelu on esimerkinomainen, ja jäsenillä on vapaus äänestää myös listan ulkopuolisia ehdokkaita.

Kyseisen valmentajan nimeäminen ehdokkaaksi on herättänyt urheilutoimittajien keskuudessa närkästystä, ja jotkut toimittajat ovat jopa ilmoittaneet eroavansa liitosta asian vuoksi. Liiton puheenjohtaja on vastannut kritiikkiin ehdokasasettelun perustuvan varsin kaavamaisesti kilpailulliseen menestykseen, ja että jäsenillä on äänensä antaessaan valta harkita, minkä painoarvon millekin seikalle antavat.

Pohdintaa:

Kalibrointina on aluksi tietysti hyvä muistaa, ettei kyse ole mistään sen suuremmasta asiasta kuin yhden yhdistyksen yhdellä elämänalueella jakamista huomionosoituksista.

Periaatteellisesti tapaus pistää miettimään ensinnäkin, mitkä ovat relevantteja seikkoja jaettaessa kunnianosoituksia jollain erityisalalla kuten urheilussa ja toiseksi, millaisin menettelyin niitä seikkoja tulisi punnita.

Sijoituksin mitattu urheilumenestys on melko yksiselitteinen kriteeri, mutta kuinka laajalti tulisi tarkastella henkilön yleisempää kelpoisuutta ja kunnollisuutta harkittaessa, onko hän kelpoinen vaikkapa ehdolle vuoden valmentajaksi tai urheilijaksi?

Kyseenalaistuksen tässä aiheuttanut valmentajan väitetty ankaruus tai jopa julmuus alaikäisiä urheilijoita kohtaan on vielä lähellä itse urheilua liikkuva seikka, mutta urheilumenestyjä voi toki herättää pahennusta muutenkin. Kuinka laajalti tulisi huomioida moraalisesti paheksuttavat seikat, vaikka ne eivät ylittäisi mitään sanktiokynnystä?

Kuten I-medioiden urheilun toimituspäällikkö Minna Kallasvuo Twitterissä totesi: Kymmenen vuotta sitten tästä tai vastaavasta ehdokkaasta ei olisi edes spekuloitu. Nyt urheilun ja huippu-urheilun tekemisen konteksti on muuttumassa.

Entä, jos urheilumenestyjä on laiminlyönyt tai kohdellut julmasti perheenjäseniään? On päihteiden väärinkäyttäjä? Velkaantunut vastuuttomasti? Nähty persujen marssilla? Rehvastellut epäekologisella elämäntavalla kuten isoilla autoillaan tai pihvien grillaamisellaan?

Entä miten epäeettinen toiminta tulisi todeta, jotta se voitaisiin katsoa perusteeksi katsoa henkilö kelvottomaksi saamaan huomionosoitusta? Vaikkapa täytäntöönpanokelpoinen päätös syyllistymisestä rikokseen tai vakavaan urheilun sääntöjen rikkomiseen kuten dopingiin varmaankin olisi sellainen.

Nyt puheena olevassa tapauksessahan valmentajaa ei ole tuomittu tai edes syytetty missään urheilun instanssissa, ja tietääkseni seura on katsonut hänet edelleenkin päteväksi ja sopivaksi jatkamaan tehtävässään nuorten urheilijoiden valmentajana.

On toki sinällään loogista, että juuri urheilutoimittajat pitävät urheilutoimittajien esittämää näyttöä painavana, mutta kuinka oikeudenmukainen toimija on media toimiessaan samaan aikaan syyttäjänä ja tuomarina? Riittäisikö mediassa esitetty väite tai vihjaus väärintekemisestä perusteeksi henkilön hyljeksimiselle?

Palaamme toki jälleen alkuun: tässä kyse on kaikkinensa vain urheilutoimittajien keskinäisestä näkemyksestä.

Ilmiö on kuitenkin mielenkiintoinen myös sikäli, että julkisuudessa vaikuttaa siltä kuin myös erinäisissä työ- ja muissa tehtävissä olisi alettu perata ihmisten mainetta ja mielipiteitä ohi varsinaisen ydinasiaan liittyvän pätevyyden.

(Valmentaja-asiaan liittyy vielä liiton puheenjohtajan eräitä ilmeisesti heikosti harkittuja julkisia kommentteja, mutta ne jätän järjestön jäsenten väiteltäviksi kun en ole urheilutoimittaja.)

Ristiriidan tunne

Suomea ansiokkaasti Pohjois-Amerikan huippuliigassa edustava koripalloilija kertoo kampanjassa lopettaneensa punaisen lihan syömisen. Hän puhuu ilmastonmuutosta vastaan ja kehottaa seuraajiaan tekemään vastuullisia valintoja, maan päälehti kertoo.

Samaan aikaan hänen työnsä on matkustamista ympäri mannerta. Erään tilaston, jota en ole sen kummemmin tarkistanut, mukaan suomalaistähden joukkueen kauden matkamailit vuonna 2014 olivat 39 108. Enimmäkseen lentokoneella, oletan.

Tähden kannanotto kuitenkin nostaa ilmastoasiaa esiin, minua muistutetaan. Ja että monet häntä ihailevat saattavat alkaa tämän vuoksi tehdä viisaampia valintoja.

Saattaa olla, ja toivottavasti.

Silti jää ristiriidan tunne. Ja tunne, että urheilussa, jonka apparaattia itsekin poljen, on helppo antaa huolestuneita lausuntoja ja tehdä pieniä helppoja ympäristötekoja mutta jättää ne isot tekemättä. Tuhannet joukkueet, formula-autot, hevoset ja kiertueet lentelevät edelleen ympäri maailmaa, jäähallit jäähtyvät ja jalkapallohallit keskellä aavikkopätsejä valmistaudutaan viilentämään MM-kisoja varten.

Babylon Berlin

Ei Babylon Berlin ihan Tannbach ollut mutta tällaiselle Saksan lähihistoriasta kiinnostuneelle riittävän kiinnostava näykkimään viikon yöunet alimittaisiksi. Vaikka erinäiset toimintakohtaukset olivatkin kuin Tinttiä lukisi.

Sen verran hyvin nivottu Weimarin tasavallan kuohuviin vaiheisiin, että oli käytävä kertaamaan niitä verkosta ja oman hyllyn historiankirjoista.

Erikseen mainittava 16-osaisen sarjan kakkosjaksossa nähty Psycho Nikorosin hypnoottinen show, joka on katsottava yhä uudelleen ja jonka kappale jumittuu korvamadoksi. Samassa Marlene Dietrich, Screaming Lord Byron, Sally Bowles, Hildegard Knef ja Dessaussa jossain Gropius ja Kandinsky. Ja vielä Zarah Leander ja Frankie goes to Hollywood, mainitsi joku.

Pikkusilppua

...näin opiskelijana mietin, miksei peruskoulussa pureuduta enempää arkisiin käytännön asioihin, kuten esimerkiksi siihen miten verotus toimii.

Sanoo Tampereen yliopiston opiskelija Ylen jutussa. Vastikään kuopuksen päntätessä yhteiskuntaopin kokeeseen ihmettelin, kuinka perusteellisesti niille nykyään verotuksestakin puhutaan. Ei meidän aikoinamme vain. Tai ehkä olen vain unohtanut. Ehkä haastateltukin on.

Miksi jalkapallomaajoukkueen kannattajat pillastuivat, pettyivät ja jopa suuttuivat Alexander Ringin, 27, lopettamispäätöksestä, pohjustaa maan paras jalkapallotoimittaja Ari Virtanen kolumninsa Helsingin Sanomissa.

Pettyivätkö ja suuttuivatko? Itse en ole vielä osunut tormäämään yhteenkään sensuuntaiseen puheenvuoroon. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettei sellaisia olisi. Mutta nykyään törmään yhä useammin kolumneihin, joissa vastustetaan tai analysoidaan jotain suurena ja laajalle levinneenä esitettävää ilmiötä, josta en itse ole kuullutkaan.

Maailma nopeutuu ja pirstaloituu, sitä se kai on.

Keskeneräisiä ajatuksia: Miksi pitäisi

Itse en muista kuulleeni Eero Hyökyvirrasta ennen, mutten olekaan niin sisällä jalkapallossa. Sen verran lupaava nimi hän kotimaisessa skenessä ilmeisesti kuitenkin oli, että uutinen hänen päätöksestään päättää tavoitteelllinen ura lajissa herätti keskustelua.

Yksi ansiokas kommenttikirjoitus aiheesta päättyy keskeiseen kysymykseen:

Suurin ja edelleen avoimeksi jäävä kysymys minkä Hyökyvirran ratkaisu nostaa jälleen kerran esille onkin: kuinka saada urheilun arvostus sille tasolle, että nuori tai vähän vanhempikin, valitsee ennemmin sen kuin helpommalta tuntuvan “normaalin” elämän. Ja tähän kysymykseen suomalaisen huippu-urheilun, niin jalkapallossa, kuin lajirajoista riippumatta, tulisi pystyä löytämään mahdollisimman hyvä vastaus.

Urheilupiireissä dogmi on tietenkin, että huippu-urheilu on tärkeää ja mahdollisimman moni potentiaalia omaava nuori ihminen tulisi saada panostamaan siihen.

Mutta entä jos dogmi kyseenalaistettaisiin? Miksi urheilun arvostus tulisi saada sille tasolle, että nuori valitsisi mieluummin urheilu-uran kuin "normaalin elämän"? Keiden toiveita ja haaveita hän silloin toteuttaisi?

Viivoja vedessä

Yksi Lindgrenin ja Sihvosen radio-ohjelman vakioaiheista on, kuuluuko politiikka urheiluun. Taannoin siinä kohdin, kun yksi ja toinenkin saksalainen jalkapalloseura kuuluu ilmoittaneen, etteivät muuatta kiisteltyä etenkin maan itäosissa suosittua puoluetta kannattavat henkilöt ole tervetulleita heidän otteluihinsa.

Molemmat luokitellevat itsensä jonkinlaisiksi vasemmistoliberaaleiksi, mutta väittelyosuudessa heidän kuuluu olla eri mieltä. Nyt perusteli toinen, että etenkin saksalaisten luulisi tietävän, kuinka tärkeää on julistaa ihmisoikeuksia. Ja toinen, että etenkin saksalaisten luulisi tietävän, kuinka vaarallista on luokitella kanssakansalaisia oikeisiin ja vääriin.

Missä menee politiikan ja yksiselitteisesti oikean tai väärän raja?

Sopivasti perään putkahti julkisuuteen muuan koulumaailmaan sijoittunut somekohu, joka kaikenlaisen epäolennaisemman takaa sai miettimään, mitä pilteille koulussa opetetaan. Tottahan toki jonkinlaisia arvoja, kutsuttiin sitä sitten indoktrinaatioksi tai ei. Perusopetuksen opetussuunnitelmassa, jota kurkkasin,  on arvot määritelty juuri niin väljän mukavasti kuin arvelinkin, ja jostain opetuksen rivien väleistä vilkkuivat ainakin meidän kouluaikoinamme myös opettajien henkilökohtaiset näkemykset.

Mutta kysymys sielläkin sama: Missä menee politiikan ja yksiselitteisesti oikean tai väärän raja?

Ihminen ja huippu-urheilijan mitta

Tuo on saatava, ilmoittivat luistelijattaret heti kuullessaan Kiira Korven muistelmien ilmestymisestä. Kampin Suomalainen oli sopivasti vieressä, ja siellä uutuutta komeilikin pinoissa.

Ehdin itse lukea ensimmäisenä luistelijatarten ollessa jäällä ja nukkumassa, ja tekstiä sopi sovitella omaan tähän ikään syntyneeseen urheilun maailmankuvaan.

Ihminen kasvamassa omaksi itsekseen, kuten tavataan epätäsmällisesti sanoa, voisi olla yksi tiivistys. Ja ihminen ja urheilija suhteessa valmentajiinsa, kilpakumppaneihin ja läheisiinsä, voisi olla toinen.

Ja ihmisen kasvamisen itsekseen ja huippu-urheilun eetoksen välinen jännite ehkä kaikkein mielenkiintoisimpana. Urheilussa pitää olla vahva, positiivinen, energinen ja itsevarma. Vaikkei aina olisikaan. Äärimmillään voi alkaa epäillä omia fyysisiä tuntemuksiaankin: sattuuko oikeasti vai kuvittelenko vain. Jos ihminen ei osaa tai ehdi tai saa / uskalla pohtia eikä valmentaja oikeasti kysyä, miltä tuntuu, urheilijan ja urheilun vaatimusten välinen jännite voi kasvaa repiväksi.

Kiira Korpi on aiheen kanssa julkisuudessa, koska menestyi ja oli oman kertomansa mukaan taipuvainen ahdistuneisuuteen. Mielenkiintoisinta on kuitenkin, että samat jännitteet taitavat löytyä eri suuruisina kaikkialta, missä urheillaan tavoitteellisesti.

"Urheilun eetosta" googlaamalla löytyi myös kiintoisa väitös "Urheilija ja valmentaja urheilun maailmassa - Eetokset, ihanteet ja kasvatus urheilijoiden tarinoissa". Yhtenä mahdollisena jaotteluna työn eetos, menestyksen eetos, virtuositeetin eetos, hauskuuden eetos ja huolenpidon eetos, jotka kaikki urheiluun nivoutuvat.

Kirjasta revityt seurapiiritarinat sitten erikseen.
- - -
Ja Ilta-Sanomien mestarillinen kyky rakentaa "ristiriita" ja lypsää siitä sitten jopa sarja juttuja:

1. Kysytään kommenttia kirjan sisällöstä Taitoluisteluliiton entiseltä puheenjohtajalta. Joka ei ollut lukenut kirjaa mutta kommentoi toimittajan siitä kertoman perusteella, on jutussa myöhemmällä lisäyksellä myönnetty.
2. ...en ihan ymmärrä, onko tämä mielipiteisiin vaikuttaminen paras tapa edetä, entinen puheenjohtaja varovasti kommentoi.
3. Jes, meillä on jotain, mitä voi väittää ristiriidaksi. Seuraavaksi siis juttu "Kiira Korpi joutui kritiikin kohteeksi – entinen kilpakumppani puolustaa: ”Hyssyttely ei auta mitään”"
4. Yksi juttu saadaan kulmalla "Näin Korpi vastaa kritiikkiin".
5. Kirsikaksi kakkuun kommenttijuttu, jonka mukaan "Kiira Korpi on saanut osin käsittämätöntä kritiikkiä kirjastaan" ja "Lajin maine onkin yhtäkkiä tärkeämpi kuin urheilijan hyvinvointi!"

Bravo.

Olin unessa useasti sinun kaduillas, koulutie

Avio-oikeus. Ositus. Työehtosopimus. Ennakonpidätys. Kannustinloukku. Arki-iltana klo 22.45 yhteiskuntaopin kokeeseen lukeva koululainen kyseli ja faija availi käsitteitä parhaan muistinsa mukaan. Luettuaan onneksi itse aikanaan pohjiksi melko laajan yhteiskuntaopin.

Entä pitääkö vainajan velat maksaa ennen ositusta vai sen jälkeen, kuopus vielä kysyi. Faija tunsi pikkuisen ylpeyden läikähdyksen arvioidessaan täsmennyksen hyvinkin relevantiksi.

Laitoin, että miten he suhtautuvat samaa sukupuolta olevien avioliittoihin, esikoinen kertoi opettajan kerättyä valmiiksi kysymyksiä ennen lähestyvää uskonnontunnin vierailua moskeijaan. Veikkaan, että tuota kysymystä ei käsitellä, faija sanoi. Mutta oli väärässä. Homoseksuaalisuus on väärin ja kiellettyä, ei islamilaisen seurakunnan puhemies ollut arkaillut kertoa koululaisille uskontonsa kantaa.

Niukkuutta jakamassa

Tieto paraurheilijoiden kisamatkojen omavastuuosuuksista herätti yhden jos toisenkin lausumaan paheksuntansa liiton herrojen julmuudesta ja ajattelemattomuudesta.

Keskustelun edetessä tuli esille, että tällainen vuosikausia vallinnut käytäntö on ollut voimassa myös nuorten yleisurheilumaajoukkueilla ja itse asiassa kai useimmissa urheilulajeissa. Ja että arvokisamatkat ilman urheilijalle koituvia kustannuksia taitavatkin olla ylellisyys, johon suurin osa ei yllä.

Isompi mielenkiintoinen kysymys voitaneenkin asetella muotoon "mitkä ovat ja mitkä eivät ole hyväksyttäviä jakokriteerejä, kun urheilijoiden käyttöön osoitetaan resursseja?" Kun niitä resursseja ei koskaan ole niin paljoa, että kaikki kokisivat saaneensa tarpeeksi.

Kun asiassa on viitattu yhdenvertaisuuslakiin, siteeraan tähän se kahdeksannen pykälän  alun:

Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Toiviomatka

Kesä ei ole ihan oikea kesä jollen ole saunonut siinä saunassa ja uinut siinä järvessä, joten.

Korkea punainen ei ollut laiturissaan Kampissa vielä puoli yhdeksältä mutta puoli tuntia myöhemmin sentään. Olin satsannut kaksi lisäeuroa jalkatilavampaan paikkaan enkä katunut ratkaisuani.

Viikissä äityi neitonen alhaalla pysäkillä villiin tanssiin runsain käsiliikkein. Ampiainen tai jotain. Heinolassa Jyrängön sillat. Mikkelin tienoilla oli ruudulle lokalisoiduissa mainoksissa vuorossa MP:n ja MiPK:n illan ottelu. Ja säännöllisin väliajoin Onnibussin omassa mainosfilmissä nuori ja nätti Jenni, joka viidessä+ tunnissa alkoi tuntua jo tutulta. Juvalla muistin varhaisimpien tiedettyjen esi-isieni olleen kulmilta. Varkaus ja lopulta Kuopio, jossa käytin odotustunnin kebabiin salaatilla ja pieneen kaupunkikierrokseen. Jatkoyhteys oli saanut nokalleen numeron ja systeemikseen vyöhykejärjestelmän, joka tuntui hämmentävän kuljettajaa ja kyytiin mieliviä yhtä lailla. Puheliaampia olivat kuin pääkaupungissa. Linja-auton valkealla keulapellillä voimisteli ensimmäinen tänä kesänä itse näkemäni ampiainen.

Juicen torilla odotti jo Leskinen.

Kolme vuorokautta menneen ja nykypäivän yhdistelmässä.

Makasin pitkään mahallani laiturilla ihailemassa pienten ahventen parvia, jotka plumpsauttelivat pintaan renkaita ja ja vilahtelivat kellanruskeassa vedessä. Selällä lipui joutsenperhe, lämpenevän saunan piipusta leijuva savu tuoksui. Löyly juuri niin lempeän kohteliaan kosteasti iholle nouseva kuin muistinkin. Järven vesi toki niin vilpoista, että pystyi muttei tehnyt mieli jäädä lillumaan. Mustaherukoita ja karviaisia suoraan pihan pensaista. Venettä käännettäessä ilmeni, ettei terva ollut vielä kaikkialta kuivunut.

Kurkut ja salaatit pihalta pöytään. Savustettu lohenpuolikas ja padallinen perunoita kahteen mieheen ja päälle ruokalepo samalla pirttipenkillä kuin silloin aina. Jo edesmenneidenkin haamut pöydän ääressä: omat vanhemmat, enoja ja tätejä, isoäiti ja puuhellan luukun kolahdus, vellikellon pellolta syömään kutsuma isoisä riisumassa kumisaappaansa ja lippalakkinsa ja istumassa kädet pestyään pöydän päähän. Punaista herukkamehua, jollaista ei kaupasta saa.

Visiitti tädin mökille, jossa temmon putoamisen tunsi, kun istuttiin joukolla kahvipöydässä pähkäilemässä ilman kiirettä sanaristikkoa ja muistelemassa niitä näitä. Leipäjuustoa ja lakkoja, laatikollinen elokuisiksi käsittämättömän maukkaita mansikoita. Jos nyt vielä kupillinen kahvia.

Yöt uudenkarheassa puuntuoksuisessa aitassa, jossa auringonnousu sai herättää. Sadetta ripsivä aamu rusotti puoli kuudelta, ja selän takana koristi talon ja viimeisiään vetelevän navetan vallan melkoinen sateenkaari. Aikani punertavaa maailmaa ihmeteltyäni laahustin vielä takaisin nukkumaan.

Alakuvassa toki ilta-aurinko.

Varusteleka

Kun tykkää käytännöllisistä ja mukavista vaatteista runsailla taskuilla sekä repuista, on Varusteleka looginen valinta hovipukijaksi. Ja sen uuden myymälän Grand Opening sen verran tapahtuma, että oli kurkattava vaikkapa sitten pikaisesti.

Itsehän sulaudun täydellisesti asiakaskuntaan, jonka tyypillinen edustaja on vatsakas parrakas suomalaismies shortseissaan. Tosin yleensä myös lippiksessään, jollaista pidän vain sateella silmälaseja suojaamassa.

Sitten on se kuivakampi tai muskelimpi prompi retkeily- ja ampumaharrastustyyppi sekä runsaasti tatuoidut neitoset pinkkeine hiuksineen.

Itse myymälä ei vaikuttanut juuri entistä tilavammalta mutta hiukan isommalta kyllä. Ja kännykkäverkkohan siellä on jumissa mutta asiakas-wifi saatavilla.

Panssarihaupitsin murkulatelineen lokerot näyttivät ensisilmäyksellä pieniltä, mutta tosiaan 122 milliä on 12,2 senttiä. Forgotten Arms -heput ja Rudy Reyes vastailivat lavalla alan kysymyksiin kuten onko 7,62 x 39 patruunatyyppinä enää ajanmukainen. Jotain hahmottamista toki siinä, että kaveri, josta olen kirjasta ja toisestakin lukenut ja ruudusta katsonut, istuu nyt tuossa. Soppakanuunasta jaettu hernerokka oli erinomaista ja jälkkärilistan munkkikahvit myös.

Guru

En ole koskaan nähnyt Pentti Linkolaa livenä enkä edes lukenut tekstejään, mutta jopa minulle välittyi elämänkerrasta jonkinlainen karisma.

Älykkyys aina vetoaa, ja jos joku samalla on askeetti, yhdenlainen kova jätkä enemmän kuin juuri kukaan meistä kykenisi olemaan.

Lintuja vilisi tietty paljon ja itsellekin läheisiä paikkoja aina Hietaniemen ja Taivallahden välisestä (silloisesta) pusikosta alkaen.

Entäpä Kariniemen kartano Vanajaveden rannoilla. Muistan yhden isoäideistäni kertoneen olleensa ennen sotia piikana kartanossa niillä main, mutta ihan en.

Linkolan ankarista ajatuksista maailman kohtalon suhteen sukeutuu mietittäväksi yksinkertainen yhtälö. Jos maapallolla on elättämiskyky x ja ihmisiä on määrä y ja ideaalina on kaikkien tasaveroinen oikeus antimiin. Mihin muuttujiin yhtälössä voidaan vaikuttaa, miten paljon ja millä keinoin?

Pekka ja Pätkä ornitologeina

Töölöntorin kohdalla yhtäkkiä ankara rapina yläpuolella puussa, josta leijaili irronneita lehtiä. Pieni tumma perässään isompi tumma ampaisi peräkkäin esiin, ja ilmataistelu jatkui saman tien sisään torinreunan kahvilan avoimesta ovesta. Sisällä näytti ihmisiin syntyvän jonkinlaista liikettä.

Rinnastus parhaillaan luvussa olevaan Pentti Linkolan elämänkertaan. Legenda masentui havaitessaan lintukantojen supistuvan.

Tässä omassa pienessä maailmassa lintuhavainnot ovat vähissä: Lokki, pulu, sorsa, meriharakka, talitintti, varpunen, joutsen, mustarastas. Satunnaisia rannan vesilintuja ja muita. Kerran iltahämärissä lehahti puusta Sammonpuiston laidalta lentoon iso siipipari. Huuhkaja, tiesi joku.

Omien lintuhavaintojen määrän merkitys omalle mielentilalle: melko vähäinen.

Välskärinkadun mäessä paluumatkalla kirjastosta nopea tumma vilahdus jalkakäytävän poikki. Rotta, meni tuohon pensasaitaan, valisti kohdalle katsonut.

Tukholma

Kotona oli kuuma. Kadulla oli kuuma. Spårassa oli kuuma. Terminaalin tungoksessa vasta kuuma olikin.

Laivan yläkannelta se viimein löytyi: vilpoisa tuulenvire.

Maisemia riitti yli tunniksi.

Tukholmassa paahtoi vähintään yhtä kuumasti, ja pölyisen meluisa työmaa teki Slussenista jalankulkijoille labyrintin.

Ohjelma oli helppo, kun kulki vain naisten perässä näiden kolutessa ennalta scoutatut myymälät ja odotteli ulkopuolella. Sergelstorgetin ruokakaupasta vesitankkaus ja itsepalvelukassaan totuttelua.

Rosenbadin ja muutamien muidenkin rakennusten ovilla kovasti näkyvää vartiointia. Liekö aina ollut?

Gamla Stanin reunalta löytyivät kelpoisat pizzat ja siisti vessa. Aikuisille al Tonnot, teinille Vesuvio. Minä olisin puhunut ruotsia mutta ystävällinen tarjoilijatar vain englantia. Saattoi olla jopa, ettei paikallinen kuulunut henkilökunnan vahvimpiin kieliin.

Laivan buffetissa kuului vieressä puhuttavan venäjäksi ainakin Tampereesta ja Stalinista. Yksi mies oli tohkeissaan ja muu seurue enemmänkin huvittunutta.

Hain lisää. Silakkaa, lohta muutamaa ja silliä vielä useampaa sorttia sekä perunoita. Myöhemmin tuli mieleen, etten tainnut syödä reissulla lainkaan lihaa. Ei periaatteesta vaan koska kalaa oli tarjolla ja se maistuu vielä paremmalta.

Maarianhaminan lähestyessä yläkannelle maisemista nauttimaan kun kerrankin sai ihailla auringonlaskua merellä palelematta. Näkymät eivät voineet olla nostamatta mieleen soimaan Myrskyluodon Maijan teemaa.

Ihailtava, kuinka näppärän ketterästi nykyalukset sovitellaan laituriin. Kuin kaupunkilainen peruuttaisi taskuun. Autojono kolisteli ahterista aluksen uumeniin ja kohta teräsrunko alkoi taas vapista koneiden nostaessa kierroksia.

Illan hämärtyessä ja tuulen yläkannella yltyessä kävi viileäksi, mutta muiden vetäytyessä sisätiloihin jäin vielä ihailemaan, kuinka vastaan lipunut laiva katkaisi kuunsillan.

Pian kotiinpaluun jälkeen saapui myös palautetta kinuava sähköposti. Jos laivan langattoman verkon saisi säilyttämään yhteyden internetiin, esitin toiveen. Se tuntui olevan monen, itsenikin, huolenaiheena jopa risteilyllä. Nykyään on semmoista.

Maailma ja media

Pekka Tikalla Historia jatkuu -blogissaan näyttää olevan muutamia  terävänäköisiä huomioita siitä, miksi median uskottavuus monien silmissä on heikentynyt.

Nelostien kelit

 

 

Helle

Tenavana tykkäsin talvesta enemmän kuin nyt. Vanhemmiten alkanut pitää lämpimästä. Ehkä jotain samaa kuin myyttisissä eläkeläisissä, jotka muuttavat Suomesta Espanjaan tai amerikkalaisissa TV-sarjoissa Floridaan.

Muutos saattoi alkaa varusmiestalvena, jolloin palelin enemmän kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Ajatellut, ettei Suomessa voi olla liian kuuma, mutta tällä viikolla usko on hiukan horjunut. Etenkin turhan monta kilometriä ilmastoimattomassa autossa saa tuntumaan kuin olisi liian pitkään saunassa. Raskas olo, hengittäminen alkaa tuntua työläältä.

Kohteessa siis parempi pysyä poissa valkoiseen sokaisevaan aurinkoon päin olevalta pihalta. Mieluummin varjoisalla terassilla, jossa kaksi sohvaa ja näkymä yli peltojen järvelle ja sen takaisille rinteille. Nautinnollinen hiljaisuus, jonka välillä katkaisee vain koiran haukku sisältä tai hevosen hörähdys laitumelta tai ohi ajavan auton surina.

Kun käy liian tukalaksi, pulahdus Keiteleeseen. Lempeässä järvivedessä lilluessaan ihminen on jotenkin perillä.

Valtatie, nelostie

Enää eivät kesän maantiematkoja leimaa Esko Riihelän ääni, Pasi Kauniston kappale ja jonotus Lahden keskustassa, mutta oma rasituksensekainen viehätyksensä niissä on.

Radioasemia häipyy ja ilmestyy, erikoisia ajoneuvoja tulee vastaan, tietyöt ovat tänä vuonna milloin missäkin. Pinnat moniaalla siinä kunnossa, että niitä tarvitaan.

Lapsena olivat lehmät laitumella sen merkki, että on etäännytty Helsingistä maalle. Nykyään ehkä ensimmäiset tukkirekat.

Heinolassa lounasta teineille, kahvit vanhemmille.

Petomäen kohdalla aletaan olla lähellä. Siinä tuntui W124-klassikon Bosch-ruisku aina holauttavan sylintereihin vähintään kaksi litraa, mutta pikku stuttgartilainen hyrrää ylös hiljaisen eleettömästi.

Kymmenes ja viimeinen Helsinki Cup

Yksitoista vuotta pelannut eikä ikinä ole vituttanut koko paska niin paljon kuin juuri nyt, kuului suosikkipelaajani arvio alkusarjan päätöspelin jälkeen.

Avauspäivän ensimmäinen voitto oli selkeä ja toinen miesalivoimalla itsevarmasta ennakkosuosikista raastettu sitäkin makoisampi.

Loppujenkin pelien pelaaminen vajaalla miehistöllä oli kuitenkin liikaa, kun väsymys kumuloitui eikä lopulta tahtonut onnistua enää edes juoksuaskel alkulämmittelyssä.

Miksi niin vähän pelaajia, kysyi joku. No, joku ei viitsinyt tulla, jostain ei ole kuulunut, joku otti pelikieltoa ja muutama loukkaantui... Yhden ura kuulemma jatkuu oharin jälkeen korkeintaan jossain muussa seurassa.

Tempo on toki MM-kisoissa eri luokkaa, mutta samanaikaiset kauhistelut Kroatian pelaajien jaksamisesta ottivat korviin näiden jolkotettua kahdessa päivässä 200 minuuttia ilman vaihtoa.

Torstaina odotti auto pakattuna Myllikän jäähallin parkkiksella, ja vastustajan päätettyä turnauksen nopeasti ja melkein kivuttomasti oli aika jättää laji ja kaupunki toviksi taa. Ja ikävä kyllä myös Helsinki Cup, kun ikä riitti nyt viimeistä kertaa mukaan.

Luultavasti ainakin opitte tällä viikolla asioita toisistanne ja itsestännekin, tarjosin setämäisen mutta vilpittömän kommentin.

Leppoisan lämpöinen lauantai

Sen kerran kun Suomessa nyt lämpimästi paistaa.

Kylän kentän ilmatilassa viuhui enemmän frisbeekiekkoja kuin jalkapalloja, mutta toki molempia.

Se kaikki valo ja lämpö, melkein tukahduttava. Ajoittaiset tuulenlehahdukset, kentänlaidan lehmusten huumaava tuoksu.

Rankkarit nuolivat jopa yllättävän hyvin tolppia, mutta kosketusten vähyys viime vuosina kyllä näkyi. Juniorin astetta kovemmat potkut paljastivat taustaverkon notkahtaneen juuri maalin takaa, ja jokusen kerran oli pallo haettava puistosta Arkadiankadun tuolta puolen.

Huomenna kivistää paikkoja.

Kotimatkalla entisestä Elannosta tonkka mango-guavaa ja pikkujiit.

Ruotsi - Englanti näkyi olevan jo menossa. Sitä sitten toisella silmällä.

Muovin kierrätys sujuu paremmin kuin siitä keskusteleminen

Pihaan roskisriviin ilmestynyt keltainen laatikko rohkaisi erottelemaan muoviroskan uumeniinsa. Viikkoa myöhemmin laatikko katosi, koska olikin ollut tilattu naapuritalon pihaan, mutta siinä ajassa ehti huomata, että tilavuudella mitaten jopa suurin osa omista sekajätteistäni on muovipakkauksia.

Siksi aihe alkoi jonkin verran kiinnostaa.

Sitten kirjoitti joku Mikko Paunio, ettei kierrätys toimi EU-tasolla lainkaan niin hienosti kuin annetaan ymmärtää. Sen verran kärjekkäästi, että aloin silmäillä verkkoa etsiäkseni täsmentäviä tai korjaavia kannanottoja. Löysin linkkejä Kirkko- ja kaupunki -lehden kolumniin, jossa Paunion esittämät faktat kuulemma loistavasti kumotaan. Mutta mikä pettymys! Kolumnissa ei sanottu muovin kierrättämisestä käytännössä mitään vaan keskityttiin vain perustelemaan pitkästi, miten Paunio on huono ja paha ihminen, jota ei tule uskoa eikä kuunnella.

Onneksi verkko ainakin vielä on moninainen ja osin itseään korjaava orgamismi, jossa on vähitellen mahdollisuus päästä lähemmäs lisätietoa myös itse asiakysymyksestä. Ketjussa, johon muun muassa Kierrätyskeskus ja itse politiikan iso nimi Satu Hassikin antoivat osansa, selvisi käsittääkseni ainakin, että:

Minun kierrättämäni muovijäte viedään Riiimäelle Fortumin laitokseen, jossa siitä noin 70 prosenttia voidaan käyttää uusiomuovin valmistukseen ja loput poltetaan. Muovin polttaminen on ekologista verrattuna vaikkapa hiilen käyttämiseen polttoaineena mutta epäekologista verrattuna muovin valmistamiseen öljystä. Kiina on kieltänyt jätemuovin tuonnin, mutta jotain sen kaltaista Suomesta sinne edelleen tullin tilastojen mukaan ilmeisesti viedään. EU on alkanut laivata muovijätteitään Kiinan sijasta vielä köyhempiin kehitysmaihin, joissa niiden jatkokäsittelyn laatu on ilmeisesti kyseenalainen. Muovin käytön minimoiminen omassa arjessa on joka tapauksessa tavoittelemisen arvoinen asia.

Jos jollain on edelliseen kappaleeseen korjattavaa tai lisätietoa, kuulen mielelläni.

Kirkko- ja kalaruokapäivä

Teinit alboissaan näyttävät vuosikymmenestä toiseen sekoitukselta itsevarmuutta ja suurta epävarmuutta. Ehkä edellisen osuus on omien aikojeni saatossa aavistuksen kasvanut.

Kun istui ihan siinä reunassa, kuuli urkujen pauhun sivusta pillien samalla myös suhisevan ja pihisevän. Kolehdin keruun aikana kanttori tuntui jopa hiukan improvisoivan. Mitä, jos painelisi sekaan muutaman tahdin vaikkapa Pink Floydia, huomasin miettiväni. Ehkäpä esimerkiksi See Emily play istuisi.

Seremonian jälkeisten halailujen, kukitusten ja yhteisposeerausten lomassa poikkesin kiittämässä yhtä päivän puhujista muita mielenkiintoisemmasta puheenvuorosta apostoleista. Puhuu kuin ihmisille välttäen perinteisen saarnamaisen puisevuuden. Ei olekaan pappi, avasi esikoinen. Joka muuten taitaa tosiaan olla kolmen opetuslapsen kaima, kun tämä sukunimikin väitetään johdetun Filippuksesta.

Lasiovien ulkopuolella päästi henkilökunta meidät köysien välistä ulos Lutherinkadulle. Nykyään pidetään näköjään turistilaumat ulkopuolella varsinaisten kirkonmenojen ajan.

Sillä välin olivat tutut pitomestarit loihtineet juhlapaikalle mitä maittavimman kattauksen herkkuruokiani. Lautasmallin mukaisesti pinta-ala puolilleen vihersalaattia, sitten uuden sadon tilliperunoita, sinappisilliä, sillikaviaaria ja uunilohta. Rinnalle vielä saaristolaisleipää. Kahvi ja parahultaisesti kostutettu mansikkakakku kruunasivat istunnon.

Illalla Venäjän lähetettyä Espanjan rangaistuspotkuilla kotimatkalle saivat päivän keskipisteenä olevat neitoset vielä poseerailla faijan kameralle lapsuuden leikkipaikoillaan. Puiston reunalla lehmuksen alla yhdistyivät takaa tuleva hiusvalo ja samalla kuitenkin riittävä määrä valkeutta kasvoille tavalla, jota en itsekään ymmärrä.

Erään sikamessiaan herättämien reaktioiden synnyttämä repliikki

Hypoteesi: Normaali epäluulo vallan ja median välillä lisää molempien uskottavuutta mutta tulehtuessaan avoimeksi molemminpuoliseksi vihamielisyydeksi se alkaa vähentää kummankin osapuolen uskottavuutta.

Sosiaalista ja yhä useammin tavallistakin mediaa skannatessa on mietityttänyt, onko suomen kielessä sanaa, joka vastaisi englannin kielen adjektiivia "partisan"?

Juhannus 2018

Pippurimakrilli on ollut pitkään kateissa niin lähikaupasta kuin S-ryhmän isommistakin, vaan Kampin K-marketista löytyi Pirkkana.

Uudet perunat vielä vähän vetisiä, mutta jo kelvollisia kesän sesonkikohokohdaksi. Sinappisilliä, ravintolafileitä ja fetasalaatti. Ruisleipää, kylmä olvi, myöhemmillä kierroksilla rasvaton piimä.

Sen kummempaa ei tarvita.

Hiljaista, kun jälkeläiset omilla teillään. Niin ajat muuttuvat.

Jalkapallon MM-kisojen seuraaminen on jäänyt lähinnä katseen nostamiseksi ruutuun hidastuksia varten selostajan äänen paljastaessa maalin syntyneen. Auki on toosa toki useimpien pelin ajan ollut.

Sen sijaan yhdessä katsottavaksi säästelty Tannbach, vartioitu kylä odotusten ja kehujen veroinen. Ja kaltaiselleni Saksan 1900-luvun historiasta kiinnostuneelle toki muutenkin kuin syömään käskettäisiin. Erinomaisesti maalaillut stereotyypit: vanhaan juuttuneet natsit, sosialismin omaksuvat idealistit, opportunistit, virkaintoilijat, jalat maassa -selviytyjät. Ja Anna ja Liesbeth. Siellä jossain tapahtuneista asioista mieluummin vaikenevat sotaveteraanit tuhannen jaardin katseineen, koska samaa kokemattomat eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Venäläisten miehittäjien tekoset sopivasti annosteltuina: mässäilemättä, mutta pointin selväksi tehden.

Saksankin kokoisessa maassa löytyvät samat naamat yhä uusista elokuvista ja sarjoista. Ainakin Jonas Nay ja Ludwig Trepte tuttuja samantapaisista rooleista ja tietysti Martina Gedeck. Mutta mistä yhteydestä Henriette Confurius näytti tutulta?

Ja tarinaa on luvassa vielä kolme jaksoa lisää.

Lauantaina Malminkartanon huippu tuntui olevan korkeammalla kuin viimeksi, mistä sopii tehdä asianmukaiset johtopäätökset. Huipulla kuuli venättä, ja juhannuksena kaupunki on turistipitoinen.

Rintamamiestalo kertoo Suomen historiaa

Hanuri ei soinut, viinaa ei juotu enkä tiedä kenenkään itseään ampuneenkaan, mutta Suomen Kuvalehden julkaisemassa Tuomas Kyrön tekstissä on silti tarpeeksi samoja asioita koskettamaan.

Isovanhempieni rintamamiestalo taisi nousta 1952, ja minä tulin mukaan tarinaan alun toistakymmentä vuotta myöhemmin. 

Jospa heinäkuussa ehtisi poiketa.

Älymystö ja me juntit

Kesäkuisen sunnuntain lainaus tulkoon Vihavaiselta, joka mukavasti noteeraa myös meidät juntit. Tämä jotenkin sivuaa toistaiseksi aukikirjoittamattomia ajatusoraitani yhteiskunnallisesta inertiasta ja poliittisesta rajoitinta vasten ajamisesta.

Todennäköisesti vanha Bertrand oli oikeassa. Se rooli, joka poroporvarilla on jokaisessa terveessä yhteiskunnassa on jo sen itsesäilytyksen kannalta elintärkeä.  Englannissahan heitä on yleensä ollut aina riittävästi.

Epäilemättä myös älymystöllä on oma tärkeä tehtävänsä. Se toimii kulttuurin tuntosarvina ja kokeilee törmäilemistä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, yleensä epäonnistuen, mutta usein myös löytäen jotakin arvokasta. No pain, no gain.

Mikäli kulttuuri kuitenkin olisi aina yhtenä miehenä valmis syöksymään intelligentsijan perään, se olisi kuin laiva ilman painolastia, joka ennen pitkää keikahtaisi kumoon.

Se, että älymystö aina jokaisessa sukupolvessa lyö päätään mäntyyn, ei ole sen sijaan katastrofi, vaan luonnollinen ja sen rooliin kuuluva kustannus. Sen hinnan jokainen sukupolvi aikanaan on maksanut ja tulee maksamaan oppirahoinaan.

Älymystön ja poroporvarien suhteeseen kuuluu olennaisena osana keskinäinen ylenkatse. Toinen osapuoli leimataan moukiksi ja toinen haihattelijoiksi. Tämä tietenkin perustuu myös tosiasioihin. Harvalla on kykyä ymmärtää, että molemmat osapuolet silti tarvitsevat toisiaan.

Timo Vihavainen: Älymystö ja muut

Lapsiperheyden brändi

Kauppalehden toimittaja kirjoitti kolumnin siitä, miksi elämällä lasten kanssa on niin surkea brändi, ettei tee mieli hankkia moisia.

Laskelmoidun provon ja keskustelunherättäjän tuoksu oli sen verran voimakas, että deletoin aloittamani tweetin.

Tyydyn toteamaan täällä, että eri ihmisille sopivat erilaiset ratkaisut ja jokaisella on joka tapauksessa tapana perustella omien ratkaisujensa paremmuutta.

Ja kaikilla lapsettomilla eikä vanhemmillakaan kyseessä ei toki ole oma valinta.

Kulmilla

Jotain ihan muuta

Jalkapalloon painottuvan urheiluopiston huoneen TV aukesi, tietenkin, Viasat Football -kanavalle. Sosiaalisen median vinkkaamana tiesin kuitenkin vaihtaa Yle Teemalle, josta löytyi Käpy selän alla.

Ajankuvan nostalgisuus, totta kai, hipahtava Remu rummuissa ja muuan vaalea näyttelijätär ihastuttavimmillaan, mutta muutenkin. Luulen, etten ole edellisillä katselukerroilla ihan hahmottanut kuvauksen, leikkauksen ja musiikin yhdistelmän ainutlaatuisuutta. Ei ole hirveästi osunut samantapaista silmiin edeltäneiltä ajoilta eikä ihan nykyvuosiltakaan.

Asioiden kiertoradat hipaisevat toisiaan

Viime aikoina on erinäisissä yhteyksissä mietityttänyt, että yksi ihmisten tai ihmisjoukkojen ajattelutapoja määrittävä tekijä saattaisi olla usko ihmisen muuttumisen mahdollisuuteen. Onko ihminen (tai ihmislaji) muokattavissa nykyistä paremmaksi, oli tavoiteltu tulos sitten neuvostoihminen tai ekologinen tasa-arvoihminen tai minkä milloinkin ihanteiden mukainen.

Siksi tämä kappale kovasti otsikoihin noussutta Jordan Petersonia käsitttelevässä kirjoituksessa tuntui loistavan kaltaiseni konservatiivin silmissä muuta tekstiä kirkkaampana:

Conservatives of this stripe mistrust radical movements that are ready to rip apart a cultural fabric that took generations to weave in pursuit of some idealistic vision of social justice. They believe that there is such a thing as ‘human nature,’ and that it’s highly fallible, and inevitably bedeviled by problems such as envy, corruption, and greed. Consequently, such conservatives have no faith in leftist visions of a transformational ‘revolution’ that will definitively destroy oppression and establish a truly just society. Instead, they see them as dangerously naïve, and likely to produce violent anarchy and/or repressive authoritarianism. While acknowledging the realities of social injustice, they believe that political reforms need to be cautiously incremental—in a word, conservative.

Vuoden parasta aikaa

Kun jo toukokuussa on kesä, mutta kesä ei kuitenkaan ole alkanut vielä vähetä kalenterista.

Auringon ohella parasta on kesä-Helsingin tuoksu. Siinä on

Lämmennyttä asvalttia
Nurmikkoa
Pölyä
Tummanvihreää merta
Mustanharmaata pakokaasua

Ja alussa syreeniä.

Halliulla

Kampista metrolukemiseksi Voima-lehti, jotta tietää, mitä punakumoojat taas suunnittelevat. Medianumero, joka oli oikeastaan ihan mielenkiintoinen.

Myllikän metrikseltä mäkeä alas kävellessä oli pysähdyttävä ja käännyttävä katsomaan, mikä sitkeä pörinä taivaalta kantautui. DC-3 nousukiidossa, epäilemättä Malmilta. Juhlava näky.

Turnauksen täyttämässä hallikompleksissa tutun ahdasta ja kuumaa, mutta peli-iloa ja -intoa senkin edestä.

Ollaan täällä Helsingisä salibandisä, kertoi mies katsomossa puhelimeensa oululaisten viilettäessä kentällä.

Kotona 60-lukulaisen jumalten ateria: keitettyjä perunoita, jauhelihakastiketta, puolukkaa ja punajuurta. Särpimeksi rasvatonta piimää ja taustaäänenä kuninkaalliset häät. Odotin koko ajan Mr. Beanin astuvan esiin.

Toisella hallilla näyttivät venäläiset joukkueet pelaamisen ja äitinsä kannustamisen mallia, ja valkutkin olivat tällä kertaa vähän vähemmän pelottavia.

Päivän päätteeksi väsy sekä silmissä että päässä.

Leijonaähky

Jääkiekkomaajoukkueen MM-kisat päättyivät ennen aikojaan pettymykseen, ja sosiaalisen median virroissani näkyi enemmän vahingoniloa kuin asianmukaista maansurua.

Luultavasti virittämäni virrat ovat vinot, mutta jostain ne ehkä kertovat.

Itsehän olin suunnilleen 1975 - 1993 Suomen fanaattisimpia jääkiekkointoilijoita, vaikka sittemmin olenkin lajista koko lailla vieraantunut.

Jossain kohdin lähihistoriaa Leijonat muuttuivat aidolta tuntuneesta asiasta kliseeksi, jonka tuputtaminen joka tuutista aiheutti vastareaktion. Median vyöryttämä tunne, että MM-kisojen alkaessa jokaisen suomalaisen kuuluu kenottaa sohvalla Suomi-paita päällä Leijonien virallinen kisamakkara toisessa ja Leijonien virallinen olutmerkki toisessa kädessä ja innostua tai kiroilla sen mukaan, miten käy. Ja toivoa Ruotsille tappioita päästäkseen lällättelemään.

Ehkäpä vinoilun täyttäessä horisonttini on vastareaktion vastareaktion vuoro.

"Hymyile ja hihku, oli asiaa tai ei"

Rehtori Paajanen opettaa itse kuudetta luokkaa äidinkielessä, matematiikassa, historiassa ja kuvaamataidossa.

- Puhuin aiheesta viime tunnilla kuvaamataidossa. Jos on seiskan piirtäjä, mutta tunnilla on aktiivinen, "Kato millainen tästä tulee, eiks oo hieno, tästä tulee upee!", niin sekin voi numeroon vaikuttaa.

Yle: Parempi numero viitaten

Näin introverttinä hiukan harmittaa.

Kun on viime aikoina törmännyt toistuvasti tilanteisiin, joissa on suoraan kerrottu erilaisia hyviä, jopa silkkaa rahaa, jaetun ja jaettavan sen mukaan, kuka "on iloisin ja sosiaalisin ja hymyilee paljon".

Mutta maailmassa on mentävä maailman ehdoin.

Nostalgiapätkiä

Yle Areenasta 50 vuoden takaisia elokuvia kuten Vihreä leski ja Mustaa valkoisella.

Tarinat toki melko yksioikoisia, mutta muu anti sitäkin parempaa. Autot, talot, vilahtavat katunäkymät. Huonekalut, tekstiilit, vaatteet. Nostalgian häivähdyksiä.

Vanhempina näyttelijättärinä mielletyt nimet nuorina ja nätteinä.

Asiat, jotka arvatenkin tekoaikaan tuntuneet rohkeilta ja kapinallisilta.

Tupakointi ollut joskus vielä coolia, ja maailma tuntuu muuttuneen sen verran, että myös suhtautuminen viinanjuontiin suomalaisessa kerrontaperinteessä alkaa pistää silmään. Siitä joskus erikseen.

Vuoden parasta aikaa

Pari opusta Töölön kirjastoon viimeisen palautuspäivän koitettua. Nykyään palautettavat kirjat on RFID-laputettu, ja ne saa laittaa lukualustalle miten päin vain ennen kuin nostaa itse viereiseen hyllyyn.. Virkailijat, eräpäiväkortit ja kamerapöytä jäävät aina vain kauemmas muistoihin.

Elmo-lehti oli selattu kolmessa minuutissa, jutussa HJK:n pelillisistä ongelmista riitti varsinaista tiukkaa asiaa kolmesta viiteen lausetta.  Suomen Kuvalehden juttu kulttuurisen omimisen määrittelemisen mahdottomuudesta olikin luettu jo verkosta, mutta Krampeissa ja nyrjähdyksissä oivalluksen tynkää. Hahmo on vapauttanut itsensä murehtimasta Suomen euroviisu- tai jääkiekkomenestystä, mutta saman voisi ihminen ottaa ohjenuorakseen ainakin somessa päivittäin tuputettavien tuohtumisaiheiden suhteen.

Paluu rannan kautta, ja lämpöaalto oli muuttanut kaupungin etuajassa kesä-Helsingiksi. Kulkijoita ja pyöräilijöitä T-paidoissaan ja shortseissaan, nurmikoilla ihmisiä vilteillä, puheensorinaa, mölkky- ja petankkiporukoita, hitaasti lipuvia avoautoja ja matalilla kierroksilla murisevia moottoripyöriä, vihreyttä, luonnon ja Cafe Regatan luona avotulen tuoksuja, valoa.

Äärettömästi valoa.

Arktisessa viimassa ja tuiskussa 67 vuotta sitten

Mielenkiintoiset aiheet usein osuvat silmiin sattumalta. Kuten jos lukee ensin Cold war -kirjasta Korean sotaa käsittelevän luvun ja huomaa seuraavana päivänä Netflixissä dokumentin Chosinin tekojärven (en tiedä, onko oikeaa suomenkielistä litterointia) taistelusta.

Tosiaan, amerikkalaiset ja kiinalaisetkin ovat sotineet moderneina aikoina vastakkain.

Yömarsseilla huomaamatta Korean puolelle soluttautuneet Kiinan 120 000 sotilasta eivät lopulta onnistuneet tuhoamaan merijalkaväen 1. divisioonaa, joka toteutti manöövereistä kuulemma vaikeimman, vetäytymisen taistelukosketuksessa. Mutta merkittävä määrä kurjuutta aiheutui puolin ja toisin. Amerikkalaiset pelasti tuholta voimakas ilmatuki, jolla oli myös ensi kertaa käytössään uusi ase napalm.

Jenkkiveteraanit muistelivat paitsi vihollistulta myös ajatuksetkin jäädyttänyttä arktista kylmyyttä. Kun saappaani riisuttiin, olivat kaikki varpaat irronneet, muisteli yksi, mutta jäinpähän henkiin. Kuvia mustiksi paleltuneista jaloista. Puutteellisesti talvivarustautuneita kiinalaisia kuoli enemmän paleltumalla hengiltä kuin luoteihin ja kranaatteihin, ynnättiin. Dokumentissa kiinalaissotilas toppaunivormussaan mutta paljain jaloin jalkaterät jäämöykyn peittäminä.

Olosuhteet ja niissä toimiminen mietityttävät, kun suuri osa suomalaisten varusmiesten koulutuksesta perinteisesti on ollut talvisodankäynnissä suoriutumista. Koskaan en ole palellut niin paljon kuin sinä talvena.

Siellä oli jo kesä

Mannerheimintiellä oli vappuaamuna kuudelta leutoa mutta hiljaista. Vain minä ja virka-asuinen lentoemäntä nousimme Finnairin bussiin.

Turvatarkastajien mielestä jokin laitteita, latureita ja johtoja pursuavassa repussani näytti läpivalaisussa nesteeltä. Tyhjennyksen ja uusintaskannausten jälkeen totesivat, ettei ollut. Eivät kertoneet, mikä oli näyttänyt.

Ilmaan päästyä esittäytyi pilotti itämurteella Linnuksi. Ainakin koillisessa Savossa muistan sellaista sukunimeä kohdanneeni.

Suomenkielisen reissukirjan huono puoli on, että takakansi saattaa tulla vastaan jo ennen määränpäätä. Oskari Saaren Aki Hintsa - voittamisen anatomiaa ovat urheilututut kovin kehuneet, silti hiukan petyin. Teksti niin kadehdittavan soljuvaa kuin kirjailijalla aina, mutta elämänohjeet ennen kuultuja ja lopun case-esittelyt kuin yrityksen markkinointimateriaaleista. Liekö vaikutelmassani tuntunut, etten ole kiinnostunut moottoriurheilusta.

Seitsemän vuoden jälkeen muistin yhä, miten Klotenin kentältä hankitaan junalippu ja kolkutellaan Märklin-maisemaan kutistettuna alas kohti Bodenseetä. St. Gallenissa vaihto paikallisjunaan, ja Rorschachin keskustan seisakkeelta olikin enää kaksi korttelia rantahotelliin. Tupsahdin kadulta suoraan joukkueen lounaspöytään.

Harvinaisen miellyttävä pikku hotelli, jossa henkilökunta aineellistuu kahvikannuineen pöydän viereen jo, kun asiakas on ehtinyt vasta ajatella, että kupponenpa maistuisi. Vihreys ja kesän tuoksut, näkymä Bodenseelle ja autereen seasta erottuva vastaranta. Pitkiksi istunnoiksi ja urheilukeskusteluiksi venyvät aamiaiset. Kuulemma Rorschach ei ollut päävalmentajan valinta majoittumiskaupungiksi, vaikka siviilissä psykologi onkin.

Lauantaina pelistä palatessa komea jylinä, kun paikalliset ilmavoimat harjoittelivat järven yllä osastolentoa. Parvi näytti Horneteilta, ja sellaisilla kertoo Wikipedia alppimaan tosiaan operoivankin.

Ensimmäinen pelaaja jäi loukkaantuneena tarkettiin jo aattoillan viimeistelyharjoituksissa, ja sen jälkeen heitä tuntuikin putoilevan kuin kärpäsiä. Taasko te olette täällä, alkoivat paikallisen Spitalin lääkärit kuulemma tervehtiä joukkueen huoltajia tuomassa taas yhtä. Kantositeet katosivat viikon loppua kohden maisemasta, mutta kyynärsauvojen kilke pysyi. Silti sisukkaita likkoja. Finaalin näkynä pelaaja, joka kääntää selkänsä muille kivun kyynelten valuessa silmistä mutta taistelee kohta taas kaukalossa täysillä huoltajan ehdittyä penkillä hetken kylmentää ja hieroa rikkinäisiä kohtia.

Kaksi tuntia loppuvihellyksen jälkeen jo rannassa ilta-auringon lämmössä hymyjä ja kaverikuvia.

Paluulennolle kentältä kuusisataa sivua amerikaksi: Bridget Kendallin Cold war - a new oral history. Viimeisillä frangeilla vielä kookos-Tobleronea ja Rivellaa.

Täysi Airbus ja 12B exit-rivillä. Teetä ilman lisukkeita ja vettä. Läntinen reitti Berliinin, Öölannin ja Itämeren yli. Upean punainen auringonlasku lännessä mutta kännykkä kameroineen ylhäällä lokerossa.

Kotona oli vielä yksi hereillä.

Keskeneräisiä ajatuksia (juniori)urheilusta

Erinäisissä verkon keskusteluketjuissa surffaillessa muotoutuneita keskeneräisiä jäsennyksiä:

Sen, jatkaako juniori jonkin lajin harrastamista, ratkaisee jatkuva punninta, jossa vastakkain ovat harrastamisesta saatavat välittömät ja mahdollisesti tulevat hyödyt sekä toisaalta harrastukseen panostettavat resurssit.

(Sama taitaa toki päteä kaikkeen inhimilliseen toimintaan.)

"Tulopuolta" yhdessä vaakakupissa

+ itse harrastamisen esimerkiksi harjoituksissa tuottama välitön ilo ja tyydytys
+ kilpailemisen tuottama ilo ja tyydytys (kuten peliaika otteluissa)
+ mahdolliseen omaan (osin myös joukkueen) tulevaan menestykseen liittyvät odotukset ja usko
+ sosiaaliset siteet (kaverit, myönteinen ilmapiiri)
+ ulkoiset kannustimet: kehut, palkinnot, sosiaalisen statuksen nousu
+ epämääräisempi: lajin merkitys yksilölle (tunne, että saa / täytyy / kuuluu olla mukana lajissa?)

"Menopuolta" toisessa vaakakupissa

- käytetty aika ("vaihtoehtoiskustannus" kasvaa iän myötä elämän mutkistuessa: koulu, (kesä)työt, "tytöt ja mopot")
- koettu fyysinen epämukavuus ja vaiva ("hiki", esimerkiksi raskas oheisharjoittelu)
- koettu henkinen epämukavuus (kova palaute, sosiaalisten siteiden puuttuminen tai kielteisyys tai jopa kiusaaminen)
- taloudelliset kustannukset välillisesti eli vanhempien kautta

Kun esimerkiksi pohditaan, "pitäisikö harjoituksissa olla kivaa", vastaus riippunee siitä, kuinka paljon toisessa vaakakupissa on painottamassa "kivaa" tai "epäkivaa".

Selkeästi eri suuntiin käyrät lähtevät ainakin, kun tosissaan kilpaillut harrastaja toteaa, ettei ole (enää) pyrkimässä lajinsa huipulle. Vaikkei hän välttämättä lopettaisi, kasvaa "kustannusten" painoarvo ison punnuksen kadottua sieltä toisesta vaakakupista. Jossain vaiheessa harrastaja saattaa toki löytää sinne uuden punnuksen itsensä haastamisesta ja kehittämisestä, mikä taas motivoi satsaamaan enemmän ja uudelleen.

Huvila lumisateisessa iltapäivässä

Yle Areenan tarjoama Lopullinen ratkaisu (Conspiracy) on oikeastaan puolitoista tuntia miehiä keskustelemassa pitkän pöydän ääressä mutta kaikessa makaaberiudessaan mielenkiintoinen.

Jotenkin samalla tavalla kuin Tokyo trial, jota ei myöskään voi suositella toimintaelokuvien ystäville.

Toki huvilassa Wannsee-järven rannalla ei lumisateisena iltapäivänä varsinaisesti päätetty juutalaisten kansanmurhasta vaan Heydrich ilmoitti, että se on jo käynnissä ja että kaikesta päättää SS samalla kun muut auttavat tai sitten itkevät ja auttavat. Loputtoman natsibyrokratian verkko toimivalta- ja arvovaltakiistelyineen taustoittaa koko puolitoistatuntista.

Todellisuudessa ei vastaväitteitä ilmeisestikään juuri kuultu, vaikka elokuvaan on draamallisuuden lisäämiseksi sellaisia lisätty.

Nürnbergin rotulakien laatija tohtori Stuckart mielenkiintoinen juristihahmo, joka vastustaa Heydrichiä ei siksi, ettei hyväksyisi murhaamista vaan koska sitä ei hoidettaisi pykälien mukaan juristin logiikalla. Ja huonehan vilisi tohtoreita, etenkin lainopin sellaisia.

Ja Kritzinger, jonka hyveellisyyteen Heydrich kahdenkeskisessä keskustelussa puhkoo reikiä.

Erikseen sitten Sturmbannführer Lange, joka jo Latviassa liki 30 000 ihmisen murhaamisen organisoineena suhtautuu pitkiin puheisiin ja eufemismeihin lähinnä pitkästyneesti.

Jos vain yhden

Kuopuksen noustua oikeaan bussiin oli tunti aikaa ennen junan lähtöä. Nousi mieleen, etten ole aikoihin käynyt Akateemisessa, jossa tuli aikanaan notkuttua alvariinsa.

Päivittäisen aseman kautta pendelöinnin ja keskustan kupeessa majailun ero on, että jälkimmäisessä ei tule käytyä keskustassa.

Lehtiosastoa ei enää ole eikä hissiaulan telineessä City-lehteä, mutta kirjoja sentään vielä jonkin verran jäljellä. Hyllyjen välissä liikuskeli bibliofiilin oloisia ihmisiä.

Yläkerran vessa.

War history -hyllyssä itseltään Otto Cariukselta suomennettu Tigerit mudassa. Ja eri maiden sodanaikaisista materiaaleista koottu Vaununjohtajan käsikirja. Ainakin ensin mainittu jäi vaivaamaan.

Periaatteeni olla ostamatta jo ennestään yli pursuavien hyllyjen täytteeksi enää mitään kävi lyhyen tappiollisen taistelun, kun Propagandan lumo oli ilmestynyt pokkarina.

Keskiviikon Kemppinen

On vaihteeksi Kemppis-siteerauksen aika.

...on hiukan liikuttavaa, että jatkuvasti eli monta kertaa vuodessa, joku saa valmiiksi jälleen uuden kirjan työstä ja työpaikoista ja esittää siinä keskeisesti ajatuksen, jota on nyt toisteltu tuloksettomasti kolme tai neljä tuhatta vuotta. Kuuntelemalla, mitä toinen sanoo, voi saada mielenkiintoisia ja käyttökelpoisia tietoja.

Yleensä sellainen ei ole tapana. Kun joku muu puhuu, on tapana miettiä, mitä itse sanoisi seuraavaksi, ja koska puheet noudattavat termodynamiikan lakeja, tuloksena on lisääntyvä epäjärjestys eli entropia.

Tässä asiassa kunnioitan poliitikkoja. Heistä näkee päältä, että päästellessään ja ollessaan kuuntelemassa kaikenlaisia paskapuheita, he yrittävät olla asiallisen näköisiä.

Kemppinen: Vuosisadan fiksuin

00940

Natiaisten kokoonnuttua lämmittelemään oli ennen pelin alkua aikaa kiertää vanhoja kotikontuja. Olin ehtinyt 20 vuodessa unohtaa kävelytien vierestä nousevan kallion, mutta punatiilielementtiset talot ylhäällä mäellä näyttivät samalta. Siis oliko teillä oma parveke, kuopus ihmetteli. Lähipysäkille ei näköjään enää kulje 94A.

Humikkalantien kierros tarjosi savun tuoksua, monenlaisia taloja ja huhtikuisen vähäkontrastisia näkymiä.

Illan ottelussa oli tällä kertaa vastustaja alakynnessä, mutta muutama sellainenkin peli kauteen piristää. Suosikkipelaajani jäi tauolla vaihtoon mutta palasi pian tekonurmelle ja vieläpä lempipaikalleen keskikentän pohjalle. Raivokkaasta työnteosta päätellen halusi antaa näyttöjä, ja yritys palkittiin ainakin voitetuilla palloilla ja maaleihin johtaneilla syötöillä. Juuri ennen loppuvihellystä onnistunut pallonriiston, vastustajan viemisen puikoista ja kärjen vapauttamisen maalintekoon yhdistelmä näkyi jo naamastakin.

Superfinaalin mittasuhteet

Kävellen Hartwall Areenalle töihin saapuessa aina jotenkin hätkäyttää, että pitää kävellä ensin koko paikan ohi ja vielä kadun ali ennen kuin kaartaa risteyksestä alas ja köökin puolelle.

Ovien rivissä oikealle kaartuvalla käytävällä ensin Esiintyjät ja sitten vasta Media. Pitkät pöydät täynnä läppäreihinsä keskittyviä, siellä täällä lepääviä kameroita, latureita ja kortinlukijoita. Kahvit, fetapiirasneliöt ja keksit perällä.

Hissillä kolmoseen pressilehtereille ja siellä vielä ylös, liian ylös. Niin ylös, että pelaajien numeroita oli vaikea erottaa, mikä oikeastaan symbolisoikin hyvin koko tapahtumaa. Yleisömäärät, pelikonsepti, oheisohjelma ja raha hallitsevat keskustelua, ja siellä jossain seassa pelataankin. Osin siksi on niin mukavaa käydä katsomassa junnujen ja harrastelijoiden matseja, joissa voi nauttia pienistä asioista vertaamatta koko ajan johonkin, mitä pitäisi olla.

Keskeisimmät pelaajat onneksi tunnistaa asennosta ja juoksutyylistä. Kulmassa pyörii niska kyyryssä Nina Rantala, vähän vaappuen menee Denisa Ratajova, kuin kentän pintaa liukuen Jami Manninen, rinta rottingilla rouhien Oskari Heikkilä, ja tuo piiskamaisen kevyt mailan saattoliike on Sami Johanssonin.

Illan käsivarret kananlihalle hetkeksi nostattava hetki oli se, kun altavastaajana rimpuillut ja sitten kuin puolivahingossa hetkeksi edes tasoihin noussut SB-Pro johtikin 3-2 ja peliaikaa oli enää alle kaksi minuuttia ja tajusi, että nehän aikovat ihan oikeasti voittaa ylivoimaisen Classicin ja mestaruuden. Ja voittivat myös, mutta sitten oli jo liian kiire lapioida siitä tietoa kanaville, jotta olisin summerin törähdettyä ehtinyt enää katsoa kentälle.

Ja toki muutakin lämmittävää. Happee-fanien mahtava pauhu vielä tappion tultuakin, iloiset juniorit mediakuutiolla ja muutenkin, Classicin huoltaja, joka on salamana loukkaantuneen pelaajan apuna katsomatta pelipaidan väriä, juontaja Vikin mukava pohjoinen murre.

Ai sinäkin olit tänään täällä, heitti tapahtumapäällikkö laahustaessani päivän päätteeksi kohti ulko-ovea. Sen kokoinen tapahtuma, jossa jokainen puurtaa omaa ruutuaan. Se kirjoitus, jossa vertasin MM-kisaviikkoa hallin uumenissa merimatkaan pienen kaupungin kokoisella lentotukialuksella, taisi aikanaan jäädä vain pääni sisäiseksi luonnokseksi.

Sä et sitten varmaankaan oo tulossa sinne bileisiin, varmistivat aikaisemmat lähtijät. No en, mutta että olen niin ennalta-arvattava.

Kävelymatkalla kotiin riitti Pasilan ja Töölön katutöissä väisteltävää. Valoisaa vielä, mutta vilpoinen tuuli.

Kotona pöytään aamulla askarreltua juustoista makaronilaatikkoa, ruisleipää ja rasvatonta AB-piimää. Keskiyöllä jo pää tyynyssä.

Miten tavallisista ihmisistä tulee natseja

Katarina Baerin He olivat natseja on vakuuttava yhdistelmä suku- ja maailmanhistoriaa, vaikka en aina pysynytkään mukana, kuka serkuista tai tädeistä oli kukakin.

Ydinkysymykseen "miten ja miksi sivistyneenä pidetyn kansan tavallisista ihmisistä tulee natseja" ei ihan yksiselitteistä vastausta löytynyt, mutta joitain johtolankoja.

Kappaleet ihmisten eräänlaisesta ideologisesta inkoherenssista kyllä kiinnostavia vastaavaa omassa maailmassa ajoittain miettineelle. Edes natsien ajattelu ei välttämättä ollut henkilökohtaisella tasolla kovin johdonmukaista.

Suvun vaiheet Baltian historian myllerryksessä Venäjän vallankumouksen ja Tarton rauhan välissä oma  kiintoisa kokonaisuutensa kun ehdin juuri nähdä Viron vapaussodasta kertovan Nimet marmoritaulussa -elokuvan ja sen innoittamana etsiä lisätietoa taisteluihin osallistuneista suomalaisista heimojoukkioista.

Mielenkiintoisinta historiaa ovat kertomukset tavalllisten ihmisten arjesta, ja niin tässäkin saksalaisten. Ja natsivallan uupumattomasta indoktrinaatiourakoinnista kymmeninetuhansine pikkupomoineen ja näille sälytettyine ideologisen kasvatuksen tehtävineen. Mistä on taas helppo hypätä seuraavaan idempipainotteiseen diktatuuriin.

Sotilaallisten asioiden kuten SS-yksiköiden ja sotilasarvojen suhteen kirjoittaja vaikutti aiheesta lueskelleen silmään kovin perehtymättömältä, mutta saattoi olla myös tietoinen tapa osoittaa niille halveksuntaa.

Pari juttua muistiin itselle

1.

Muistelen jonkun maksiimin lausuvan, että kaikki tulee kyseenalaistaa. Vaikutelmani on kuitenkin, että sosiaalisen median ja elävässäkin arjessa kyseenalaistaminen herättää lähinnä ärtymystä. Keskustelukumppanien esittämien asioiden kyseenalaistaminen, siis. Johonkuhun kolmanteen osapuoleen kohdistuvana reaktio saattaisi olla myönteinen tai ainakin neutraali.

2.

Olen havaitsevinani jonkinlaisen linjan ihmisten suhtautumisessa asioihin siinä, missä määrin he kokevat voivansa vaikuttaa asioihin tai yleisemmin, missä määrin niihin voidaan vaikuttaa.

Hempeä henkäys

Suurimman osan vuotta Helsingin tuuli pistelee ja viiltelee ihoa, siksi keväinen lempeä ilma poskilla on alkuun jotain huikaisevaa.

Ja korostuu, kun palaa ulos hytistyään tunnin jäähallissa kaukalon reunalla.

Kuin, käyttääkseni konttaavaa analogiaa, HDR-suodatetun valokuvan epäilyttävä imelyys.

Jaksoin juuri ja juuri Sinisen laulun 11. jakson ennen kuin uni vei voiton.

Epämääräinen harmin tunne, että olen ehtinyt lukea lukemisen arvoisesta suomalaisesta kirjallisuudesta vasta ohuen siivun ja siitäkin vähästä enimmän unohtanut.

Rahat ja suu

Itähelsinkiläisen koulun opettaja bloggasi oppilaitoksen arjesta, joka eroaa ihanteista aika lailla.

Helsingissä ei ole yhtään koulua, jonne en voisi omaa lastani laittaa, kirjaa Helsingin Uutiset kouluasioista vastaavan apulaiskaupunginjohtajan lausuneen aiheesta.

Mietityttää, kuinka monen päättäjän lapsi oikeasti käy näitä erityistukea tarvitsevia kouluja.

On mietityttänyt ennenkin.

I do renounce him

Modern familyn herkulliset viittaukset.

Mitchell pahana silittämässä valkoista kissaa sylissään ja nyt sitten tämä Kummisetä-kohtaus.

Mikä vuosi nyt on?

Tällä viikolla 77 vuotta synnyttäjäni, joka kuvassa isosiskonsa kanssa, syntymästä.

Ollut välirauhan aikaa.

Ja hautajaisistakin jo 33 vuotta.

Vuodet liukuvat alta sitä tahtia, että tuntuu kuin yrittäisi pysyä jaloillaan liian nopeasti liikkuvalla juoksumatolla. Jonka vauhti koko ajan vielä kiihtyy.

Gösta ja minä

Jo toista päivää korvamatona Leevi&Leavingsin Tikapuut taivaaseen.

Osin tietysti kirjaston pikahyllystä silmiin osuneen ja juuri luetun Gösta Sundqvistin elämänkerran takia. Sitä en ollut tiennyt, että Sundqvist ei tiettävästi koskaan käynyt ulkomailla, edes Ruotsin-laivalla. Tai että se passelisti yhteen soiva naisääni kappaleissaan oli sisarensa. Enkä niin paljon muutakaan.

Jokin yhtä aikaa lämmitti ja hirvitti Sundqvistin epäseurallisuutta koskevassa anekdootissa. Kun päätettiin järjestää tuottajan kotiin juuri Sundqvistille räätälöidyt juhlat ystävineen, viimeisen päälle ruokineen ja juomineen. Ja kun juhlakalua hakemaan lähdössä ollut kuljettaja soitti ja kysyi tarkkaa aikataulua, ilmoitti Sundqvist, että on nyt näitä kirjoitushommia enkä pääse tulemaan mutta juhlikaa te vain.

Ensihavainto oli epäilemättä Mitä kuuluu, Marja-Leena, joka oli jollain äiti-vainaan 70-luvun lopulla ostamalla kokelmavinyylillä. Jokin Finnhits-tyylinen kooste.

Sittemmin toki tuli mestariteos jos toinenkin tutuksi, vaikkeivät läheskään kaikki.

Mutta niistä radio-ohjelmistaan en saanut kiinni, vaikka monet Koe-eläinpuistoja sun muita kiivaasti fanittavatkin. Muisto turnausmatkasta Jyväskylään, kun auton radiosta tulvi Göstan Aamusumpilla, ja ajattelin, että jopa osaakin olla tylsä radio-ohjelma.

Joskus kuunteleminen auttaa korvamatoon. Kokeilen.

Sepp Blatter ja tiukat pöksyt

Yle Puheelta Radio Stadion: Urheilun tasa-arvo mediassa

Pikajuolahdukset:

Ihan kuunneltava, vaikka niitä samoja totuttuja ratoja kulkikin.

Otsikon "tasa-arvo" supistui ohjelmassa lähinnä "naisten ja miesten väliseksi tasa-arvoksi". Voisi tarkastella myös ottamalla määrittäväksi tekijäksi sukupuolen lisäksi vaikkapa urheilulajin, iän ja terveydentilan. Haastateltava hiukan ottikin.

Toimittaja näytti lähtevän siitä, että urheilijan ulkonäöstä kertominen on kategorisesti kielteinen asia, haastateltavat näkivät asiaa monipuolisemmin. Pohdintaa urheilun estetiikasta on osunut toistaiseksi silmiin kovin vähän.

Naisten versus miesten urheilemisen "absoluuttinen taso" ei tietenkään ole suoraan verrannollinen arvostettavuuteen, mutta asian ohittaminen löysästi "äijäporukoiden pubihöpinänä" tai asiana, joka "ei vie keskustelua eteenpäin" jättää huomiotta pohtimisen arvoisen pointin.

Sami Kolamon "Mediaurheilu: tunnetalouden dynamo" Helmetistä varaukseen.

Huhtikuun vaalenevat illat

Orastavaa huumausta, kun illat ovat (kellojen siirtämisenkin myötä) valoisia eikä ilma enää raavi poskia, ainakaan tuulensuojaisissa kohdissa.

Haittapuolena, että Birger Käcklundin raitti hautausmaan ja meren välissä vilisee muitakin iltakävelijöitä ja seassa suhahtelevia pyöräilijöitä. Kaupungin dilemma.

Perheelle muistan aina muistuttaa, kuinka pengertä ja kävelytietä ei nuoruudessani ollut vaan hautausmaan muuria reunustavien kallioiden juurella loiskui meri.

Sulavasti sukkahousuissaan juoksevat laihakkeet ovat ympärivuotisia, mutta kevät tuo poluille toviksi myös ne väljissä verkkareissaan kömpelömmin vaappuvat.

Ourien suunnasta astellut kulkija olisi mäkisen päällä tarjonnut upean mustan siluetin kellanoranssia iltataivasta vasten, mutten enää ehtinyt enkä sitten kehdannutkaan kameraa.

Linnut olivat kerääntyneet sulaan läikkään siinä, missä Hietaranta kaartuu Taivalsaareksi. Joutsenia, lokkeja, sorsia ja kokosukeltavia sorsalintuja, joiden kohdalla tietämykseni loppui. Katoilivat veden alle, ja ainakin yksi pulahdus näkyi tuottavan illalliseksi kalan.

Ihmisten kalat purkeissa Alepasta. Ideapulassa pesueelle illalliseksi lämpimiä tonnikalavoileipiä.