Pizza

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

8. Pizza

Ensimmäiset pizzeriat perustettiin Suomeen kuulemma jo 60-luvulla, mutta voisiko tosiaan olla mahdollista, että kävin sellaisessa ensi kertaa vasta lukiolaisena 80-luvun alussa? Vakava viiksekäs mies, jota keskenämme kutsuimme Alfonsoksi, avasi paikkansa Mecklun ja Sammonkadun kulmassa, siinä, missä nyt taitaa olla thairavintola. Olen muistavinani klassiset punaruutuiset pöytäliinat ja lämpöisen valon ja pizzan tuoksun, jotka tulvivat ulos loputtoman hyisen merituulen ruoskimalle pimeälle Mechelininkadulle.

Bolognese oli tietysti se turvallinen ensivalinta jatkonaan ehkä jossain vaiheessa rohkeasti eksoottinen frutti di mare. Ja pizzan sai halutessaan valkoisessa pahvilaatikossa mukaansa kotiin, voitteko kuvitella?

Saarioisten roiskeläpät tulivat muuten myyntiin samoihin aikoihin 1981, lämmitettäviksi uunissa, kun mikro oli vielä scifiä. Ja jossain vaiheessa pakastepizzat, jotka muistaakseni olivat alkuun kehnoja yritelmiä mutta nykyään tällaisen taviksen makuun hyvinkin kelvollisia. Ja prekaarin budjetille sen verran edullisempia, että oikeat pizzeriapizzat voi säästää juhlatilaisuuksiin.

Aiemmin saattoi olla jotain kotiuunin pellille tai isolle revitylle ruisleivälle rakennettuja virityksiä.

Roballa jossain oli Don Camillo, jossa poikain kanssa toistuvasti poikettiin, kun kesätöiden myötä alkoi olla omaa rahaa, ja Larussa kai toinen. Myöhemmin sitten peli- ja muidenkin reissujen ja ilman reissujakin Rosso, jossa raastepöytä, Al Capone ja yksi iso olut takasivat kylläisyyden. Ja uudempana aikana ruispohjainen savulohinen Ilmari, jota Lappeenrannassa NST:tä katsomassa odotin pitkään itäisten turistien täytettyä salin. Ja sitten nämä nykyiset, joissa ystävällinen suomea murtaen puhuva isäntä kehottaa ottamaan kahvia ja tarjoaa lapsille karkin astiasta ja taputuksen päälaelle ja katonrajan ruudussa pyörivät turkkilaiset musiikkivideot.

Kanan tai ananaksen kaltaiset hullutukset eivät missään tapauksessa kuulu italialaiseen pizzaan, Marco muistuttaa, mutta onneksi minun syömäni pizzat ovat melkein aina suomalaisia.

Siispä broileria, ananasta, sinihomejuustoa ja runsaasti valkosipulia, kiitos.

Miksei välillä myös tonnikalaa ja sipulia tai kinkkua herkkusienten tai niiden ananaksen ja aurajuuston kera tai fetaa ja oliiveja. Entä saakohan sitä savulohiversiota vielä? Onko Rossoja enää olemassa?

Ja palanpainikkeeksi se iso kylmä olut tai jos pizza syödään kotona oman ruokapöydän ääressä, raikasta rasvatonta maitoa. Jonkin sortin cola tai vesikin tulevat punaruutuisen liinan äärellä kyseeseen, jos kellonaika on sopimaton tuoksahtaa oluelle. Viiniä kai eivät pizzan kanssa oikeasti juo edes italialaiset.

Sotahistoria

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

7. Sotahistoria

Riittävän kaukaa katsottuna, tietenkin. Sotiminen lienee asia, jonka jälkien näkeminen läheltä sopii korkeintaan kokeneiden poliisien, brankkarien, oikeuslääkärien ja ehkä ammattisotilaiden vatsalle ja hekin tarvinnevat sen jälkeen toipumisaikaa, debriefingin, alkoholia tai ne kaikki.

Mutta. Syytän osittain ympäristöä. Seitsenvuotiaana luin kuulemma MacLeanin Saattuetta Murmanskiin, ja Toinen maailmansota olikin vielä siihen aikaan kaikkialla. Divarissa käytiin viikoittain vaihtamassa pino Korkkareita. Koulukirjojen vieressä pöydällä odotti Airfix-liimalla koottavana ja Humbrol-maaleilla viimeisteltävänä Spitfire tai T-34 tai Tirpitz. Valmiit tuotokset komeilivat hyllyillä tai roikkuivat siimoista katosta elleivät menettäneet osia leikeissä. Lattialla taistelivat Airfixin Afrika Korps, British 8th Army ja U.S.Marines, ja jotkut olivatkin ehtineet hankkia pikkuäijiä tai isoja äijiä toista tuhatta. TV:ssä pyörivät Colditz, Kapteeni Kloss, Kevään seitsemäntoista hetkeä, Pommituslentäjät, suosikkini Panssaripartio (Czterej pancerni i pies) ja paljon muuta.

Toinen maailmansota oli kaukana historiassa mutta itse asiassahan se oli silloin lähempänä kuin tästä hetkestä taakse katsoen ensimmäiset otteluni Salibandyliiton sarjoissa.

Mikä siinä jaksaa joitain (miehiä) kiinnostaa, puuskahti joku toimittaja taannoin, ja ihan perusteltu kysymyshän se onkin. Ainakin tekniikka tietysti ensiksikin niin kuin ilman sotiakin: lentokoneet, laivat, ampuma-aseet, ajoneuvot. Ja eräänlainen pelillisyys, jos noin kepeää sanaa voi niin makaaberista asiasta käyttää. Nuo tekevät noin, mihin me vastaamme näin, jolloin he reagoivat siten, jolloin me… ja koko ajan tietysti yrittäen hämätä vastustajaa. Ja sitten ihmisen toiminta ja suoriutuminen äärimmäisissä tilanteissa. Vähän kuin urheilussa mutta paljon totisemmin panoksin.

Vanhemmiten ovat taistelukuvauksia enemmän alkaneet kiinnostaa sotimiseen liittyvät prosessit: tiedustelu, tiedonkulku, päätöksenteko paineen ja kiireen alla, logistiikka, tuotanto, infrastruktuurin ja sään merkitys.

Mitä vihollisesta tiedettiin ja ei tiedetty, miten informaatio arvioitiin, miten se onnistuttiin tai ei onnistuttu välittämään päätöksiä tekeville riittävän ajoissa, millaisia päätöksiä he tekivät tai olivat tekemättä. Viimeiseen onkin pureuduttu esimerkiksi viime vuosien elokuvissa: taistellako rannoilla, nummilla ja kaduilla vai neuvotellako Hitlerin kanssa, avatako tuli aamuöiseen Oslonvuonoon lipuvaa taisteluristeilijä Blücheriä vastaan, upottaako Belgrano vai luottaako uhan poistuvan? Painaako nappia vaikka lähestyvät ohjukset voivat olla vain häiriö tutkassa?

Onko egyptiläisten ryhmitys Suezin rannoille varmasti vain harjoitus, yrittäisivätkö liittoutuneet maihinnousua tällaisella säällä, mihin japanilaisten lentotukialukset katosivat ja mitä ne ovat tekemässä, hyökkääkö neuvostoarmeija Kannaksella, mikä on vihollisen vahvuus Arnhemin alueella, uhoaako Nasser vain vai olisiko arabien lentokentille iskettävä? Kummalle puolelle harjannetta Kevyen prikaatin pitikään rynnäköidä, kuinka monen portaan kautta tiedon Japanin lähettilään viestistä on kuljettava ennen kuin se ehtii Pearl Harboriin, pitäisikö Führer sittenkin herättää? Käyttääkö foliosilppua tutkahäirintään vaikka se samalla paljastaisikin tekniikan? Ottaako tilanne haltuun vai piiloutuako pullon kanssa lukitun oven taakse kuten väitetysti Fredendall Kasserinessa tai Amer Kuuden päivän sodassa. Kuinka paljon panssariprikaatin hyökkäys vaatii marssireitin tiedustelua ja teiden ja siltojen vahvistamista, polttoainetta ja ampumatarvikkeita kuljettavia säiliö- ja kuorma-autoletkoja, pioneereja raivaamaan miinoitteet, epäsuoraa tulta, ilmatorjuntaa ja ilmasuojaa, korjausjoukkueita evakuoimaan vaurioituneet vaunut, lääkintähuoltoa…

En ilmeisesti ole ainoa, koska sota-aiheisten kirjojen ja elokuvien julkaiseminen tuntuu jatkuvan melko vilkkaana. Näkökulmat toki ovat vuosikymmenten mittaan muuttuneet, mikä on hyvä.

Kävely

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

6. Kävely

Ei nyt tietenkään mikään hieno erämaavaellus rinkka selässä mutta sellainen arkinen. Ihan vain paikasta toiseen jos matkaa yksinumeroinen määrä kilometrejä tai sitten huvin vuoksi sinne tänne. Flaneerausta Rööperissä, rantamaisemien katselua, metsäpolkuja, maantien reunaa tai avarammissa maisemissa vaikka pyöräteiden pitkiä suoria.

Tarkkaavaisuutta tarvitsee kävellessä vain vähän, kunhan ei miehenä yritä syödä samalla purukumia. Sen verran riittää, että huomaa loikata karkuun jalkakäytävällä pyöräilijöitä ja maantiellä isoimpia rekkoja eikä ylitä katua bussin alle. Ne kun tulevat yllättävän usein vanhoilla keltaisilla.

Huomionsa voi kävellessä suunnata ulos tai sisään riippuen päivän fiiliksestä ja ympäristöstä.

Aurinko laskee ja tarjoaa takuutykkäykset keräävän valokuvan tai nousee, tosin omalla vuorokausirytmilläni harvemmin. Linnut laulavat, metsä tuoksuu, kuparinvärinen puro solisee, puiden välistä siilautuvat säteet tekevät tuohon taikametsän, ihmiset näyttävät heitelleen autoistaan aika lailla roskia tienvarteen. Mopon pärinän kuulee hiljaisessa illassa jo kaukaa, ja kaksitahtibensan aromi pysyy ilmassa pitkään. Soratiellä rapisten ohi heilahtava auto nostattaa happamantuoksuisen pölyn. Aika lailla kauneimmin hivelee vastaleikatun nurmikon tuoksu. Kaupungissa kohisee Länsiväylän liikenne, kirskuvat spåran pyörät kaarteessa, loksahtaa risteyksessä kiskojen vaihde. Kaukaa lähestyvä hälytysajoneuvon vouvotus on yleensä ambulanssi tai läheltä hätkähtäen alkaessaan poliisi. Jos seassa on tietä vaativia torven kumeita törähdyksiä, tulossa on paloauto ja yleensä useampiakin. Medi-heli läpättää laskua Meilahteen, ilta-ATR surisee kohti Baltiaa. Sumuisena iltana huutaa jossain Länsisataman suunnassa laivan sumutorvi, mutta dieselveturin upea jyminä ja ulvahdukset ja tavarajunan helinä ja kolke ovat rantaradan purkamisen jälkeen enää muisto vain.

Ympäristönsä ehtii havainnoida ja matkan pituuden hahmottaa moottoripyöräillessä paremmin kuin autoillessa, sanovat. Ja polkupyöräillessä sitäkin paremmin. Ja kävellessä vielä sitäkin tarkemmin, kirjoitan nyt tähän.

Tai kävellessä voi kuunnella jotain mietteitä herättelevää herättävää podcastia tai miettiä vain. Joskus ajatukset tunkevat toistensa päälle sellaista tahtia, että on kaivettava muistikirja ja kynä taskusta, joskus taas pää tyhjenee tai jauhaa loputtomiin ärsyttävää korvamatoa. Jotain meditatiivistakin voi kävelemisessä olla.

Ja sitten tulee se ilta, kun taivaalta valuu räntää isolla sihdillä tai maassa on nilkkaan asti märkää sohjoa tai sellainen jääiljanne, että kolme askelta eteen tietää samalla kahta taakse, jos edes pysyy pystyssä. Sellaisena iltana voi juoda sisällä lämpimässä jotain kuumaa ja lukea Erkki Lampénin kirjaa kävelemisestä halki Suomen.

Kahvi

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

5. ”Kahvi”

Hiukan kyllästyttää vanha vitsi, että suomalaisen suurin unelma on saada viinaa, paljon ja halvalla. Kun ainakin itsellä on vanhemmiten kulutus hiipunut melkoisen pieneksi.

Mutta kahvi sen sijaan.

Aamun ensimmäinen tehtävä on saada kahvi tippumaan, silmien avaamiset sun muut ehtii sen jälkeenkin. Ja sitten ensimmäinen mukillinen eteen samalla kun tarkistaa Twitteristä, onko yön aikana syttynyt sotia tai kaatunut laivoja. Perään toinen ja ehkä kolmas, tarvittaessa neljäskin. Mieluiten siitä 20 vuotta sitten häälahjaksi saadusta kalamukista, jonka reunasta ovat ensimmäiset palaset jo lohjenneet. Seuraavat annokset yleensä iltapäivän ja illan taitteessa ellei sitten aivojen tyrkkiminen toimimaan vaadi keskipäivälle ylimääräistä pannullista.

Itsehän aloitin kahvinjuonnin vasta täysi-ikäisenä kun työpaikalla oli koko ajan maksutta tarjolla, mutta muistoja on toki jo ehtinyt kertyä. Pitkät kiireettömät sunnuntaiaamut. Peliaikojen hermoston herkistävä ottelukahvi siinä ajatuksia keskittävässä hetkessä kamojen pukukoppiin viennin ja alkulämpöjen välissä. Pitkiksi venyneet useamman kupin liikaa sisältäneet hotelli- tai urheiluopistoaamiaiset keskustelujen äidyttyä mielenkiintoisiksi. Aamuhämärissä teräskauhalla lämpöastiasta kaapaistu annos, joka kylmeni hetkessä jouduttuani laskemaan pakinkannen Pohjankankaan hankeen. Sormia ja sisuksia lämmittävä pahvimukillinen junnujen futismatsin kentänlaidalla.

Otsikkoon lisään lainausmerkit, koska asiantuntija tuskin myöntäisi minun arkijuomalleni oikean kahvin nimeä. Ei mitään Amazonin viidakkoeläimen suoliston läpi kulkeneista pavuista itse jauhettua ja italialaisella erikoislaitteella uutettua eliksiiriä. Sen sijaan tylsimmistä tylsintä marketin tarjouksesta neljä pakettia kympillä hamstrattua perusmerkkiä röpsöteltynä tylsimmistä tylsimmällä jokaisessa taviskodissa möllöttävällä keittimellä.

Ja kaiken lisäksi litkin kahvini aina tilaisuuden tullen ripauksella sokeria ja roimalla lorauksella rasvatonta maitoa vaikka oikeat miehet juovat omansa mustana ja väkevänä.

Kännykkä

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

4. Kännykkä

Se tuhoaa ajattelumme, niskamme ja nuorisomme, mutta olisinhan epärehellinen, jollen myöntäisi viehtymystäni nykyaikaiseen kännykkään.

Kämmenelle mahtuvassa pikku härpäkkeessä kirjasto, televisio, radio, elokuvateatteri, muistikirja, maailmankartasto, kello, kamera, videokamera, valokuville pimiö, filmeille leikkaamo, herätyskello, tietokone, valokuva-albumit, pankki, posti, aikataulut, taskulaskin, lompakko, bussi-, lento- ja junaliput, äänilevykokoelma, päivän lehdet, säätiedotus, päiväkirja, kalenteri, tietosanakirja, ääninauhuri leikkaamoineen, kompassi, kauppa.

Ja niin, puhelin myös.

Silloin joskus, kun aikamääre ”vuonna 2000” tarkoitti ”niin kaukana tulevaisuudessa, että sinne voi visioida mitä vain”, tiesimme, että vuonna 2000 liikkuisimme lentävillä autoilla, pukeutuisimme kirkasvärisiin Star Trek -asuihin ja söisimme ruokamme pillereinä. Sekin kävi mielessä, että kommunikoisimme näppärillä näköpuhelimilla. Mutta ainakaan itse en osannut kuvitella sitä isointa mullistusta mahdollistamassa suurimman osan nykykännykän hienouksista: tietoverkkoa, joka yhdistäisi koko maailman tai ainakin sen teollistuneimmat osat.

Järvi

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

3. Järvi

Järvessä pulikoidut aurinkoiset kesäpäivät. Veden hiukan tuoksuva pehmeys iholla, kun lilluu pinnan alla veden pinta juuri ja juuri nenän alapuolella. Sopiva viileys jäähdyttämään hellepäivän tai saunan kuumentaman ihon.

Veden solina veneen kokassa ja aironlapojen päistä järven pintaan tippuvien pisaroiden jono. Savolaisveneen tervantuoksu ja ympärillä avautuva metsä- ja peltomaisema.

Makoilu mahallaan laiturilla katsellen auringonsäteiden leikkiä humuksen kellanruskeaksi sävyttämässä vedessä, pinnan alla vilahtelevia ahvenia ja pinnalla liitäviä vesimittareita. Hyppäävän kalan loiskahduksen ääni.

Siinä missä meri on suuri, kylmä, harmaa, väkevä ja vihamielinen, on järvi pieni, lämpöinen ja lempeä.

Epäreilun mielikuvan pohjustavat tietysti kaikki ne muistojen kultaamat kesät järvimaisemassa ja muiden vuodenaikojen karu arki tässä pohjoisessa merenrantakaupungissa. Järveen yhdistyy ja järven näkeminen palauttaa kohtuuttoman määrän miellyttäviä muistoja, mutta mielikuva se on epäreilukin.

Kirjat

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

2. Kirjat

Se tunne, kun saa käteensä hyväksi jo uumoilemansa kirjan, jota ei ole ennen lukenut. Vaikka samalla tietääkin tuskallisesti, että se vähenee sivu sivulta kunnes loppuu. Jo kirjan tuoksu ja sen tuntu kädessä. Ja se, kun myöhemmin tarttuu jo ennen lukemaansa uudelleen tietäen, miten hyvä se on. Ja nauttii sanat ja virkkeet ja kohtaukset hitaasti uudelleen.

Rajattomasti tarinoita ja maailmoja, joihin sukeltaa.

Oli perjantaisin viikon kohokohta, kun V:n kanssa haettiin Kulmakaupasta evääksi salmiakkirenkaita ja jääkarkkeja ja tallustettiin Töölön kirjastoon perkaamaan järjestyksessä lastenosaston hyllyt. Kun toinen löysi hyvän kuten Bigglesin tai harvinaisen Sivar Ahlrudin tai pitkään piileskelleen Viisikon, oli toisen vuoro siirtyä etummaiseksi skannaamaan. Kirjaston tuoksussa väreili vanhaa paperia, pehmeää sisustusmuovia, astridlindgreniä, enidblytonia, lisatetzneriä, lattiavahaa, luulen, ja lukusalissa kevätauringon säteissä leijailevaa pölyä.

Kahdeksannella luokalla luettiin kerran kirjoja kilpaa kuukausi (ei kuvia, ei alle satasivuisia), ja oma tulokseni oli ruutuvihkoon piirrettyjen muistiinpanojen mukaan kuukaudessa 94 kirjaa (43 tiukimmassa viikossa). V ehti luultavasti pari enemmän, ja hänestä tulikin professori. Minusta ei.

Silloin 1970-luvulla aika oli toki erilaista kuin nykyään. Se kului hitaammin ja sitä oli enemmän.

Riitti kirjoja toki kotonakin, ja jostain se kiinnostus tietysti lähti. Äitiä kuulemma jouduttiin lapsena komentamaan kerran jos toisenkin vinttikamaristaan kirjan äärestä heinäpellolle. Lisää lankoja yhdistyi, kun isoäiti eläessään kerran päivitteli, miten vaikea isoisän oli herätä aamuisin lypsylle kun oli taas lukenut niitä romskujaan yömyöhään.

Hiukan harmittaa tajuta maailmassa olevan niin paljon hyviäkin kirjoja, etten tule koskaan lukemaan niitä kaikkia.

Puuro

Asioita, joista tykkään vaan ei ihmisiä eikä eläimiä?

1. Puuro

Meille 60-luvun lapsillehan puuro oli jotain, mitä piti syödä vaikkei olisi halunnutkaan. Silloin ei vielä tajunnut, että kyse saattoi olla myös hinnasta. Harmaata makua saattoi koettaa piristää sokerilla tai sitten voisilmällä, jonka makuun en koskaan oikein päässyt. Ja sitten aikanaan omassa taloudessa se ajatus keittelystä kattilassa pohjaanpalamisen peikko olkapään takana virnuilemassa.

Kunnes tulivat mikroaaltouunit.

Leseitä ja hiutaleita lautaselle, hanasta vettä päälle, viisi minuuttia mikrossa ja pling. Hetken odottelu (joka saattaa venyä kahteen tuntiin jos on uppoutunut töihinsä ja unohtaa koko puuron) ja syömään. Banaani viipaleina tai anopin omenasosetta, pikkukourallinen pähkinöitä ja tilkka maitoa.

Toimii myös lounaana, päivällisenä tai illallisena ja löytyy urheiluopistoilta ja hyvistä hotelleista, tosin hiukan suolaisen tuntuisena kun omaan ei tule lisättyä. Syödessä voi tuntea itsensä vähän hyveelliseksi ajatellen yleviä aatoksia terveellisyydestä, ekologisuudesta, edullisuudesta ja melkein kuin askeettisuudesta.

Ja jos omaa radionaaman, voi puurokuvilla korvata somen päivittäiset selfiet. Mielenkiintoisuus on suunnilleen samaa luokkaa.

Teemestarin kirja

Jahas, kurkataanpa taas, mitä tämän päivän koululaisilla luettavat.

Jälleen, kuten nykyään kuuluu, riudutaan jossain tulevaisuuden dystopiassa ihmisten aiheuttaman ympäristökatastrofin raunioilla. Elämä loputtoman vesipulan keskellä on sekoitus kasvissyövää keskiaikaa ja niukan aurinkoenergian pyörittämää modernia elektroniikkaa.

Pieniä sinnitteleviä ihmisiä arjessa ovat naiset, ja myös kirjan lämmin ihmissuhde, vähän vihjatusti ehkä fyysinenkin sellainen, on naisten välinen. Teemestari-isälinjaa ja yhtä humaania upseeria lukuun ottamatta miesten osaksi jää edustaa kasvotonta Valtaa, saappaita ja univormuja ja kylmän metallin makuista väkivaltaa sapeleineen ja tarkka-ampujineen.

Muun muassa teeseremoniat tuovat tekstiin erinomaista seesteisyyttä ja riveillä läikkyvä vesiteema hienoa ajattomuutta. Ja itse kirjan kielihän on niin taidokasta, että tekee mieli nousta seisaalleen aplodeeraamaan. Soljuu kuin kirkas vesi kivisessä purossa.

Theirs but to do and die

Bring out the charge of the love brigade, kuuntelin Freddie Mercuryn laulavan 1976. Saattoi olla ensi kerta, kun kuulin viitattavan Kevyen prikaatin rynnäkköön, vaikken silloin sitä tiennyt.

Eilinen aamiaiskeskustelu brittien maihinnoususta Kokkolaan ja Krimin sodasta eteni aina Tennysonin klassikkorunoon saakka.

Kuinkahan paljon enemmän hahmottaisi kaikenlaisia kulttuurisia viittauksia, jos olisi ehtinyt lukea enemmän?

Kuopus mainitsi eilen sivulauseessa käsitteen VSCO girl. Oli tarkistettava Urban dictionarysta, mikä.

Kuuma lanka

Enimmän aikaa iskiassärky on rautalanka jalan uumenissa. Kuumenee punahehkuiseksi vähitellen tai sitten väärän liikkeen myötä hetkessä viiletäkseen parhaassa tapauksessa jälleen.

Yöllä kivutonta asentoa hakiessa oppii hiukan säätelemään lämpötilaa.

Tai sitten se tulee kävellessä lonkankoukistajan tienoille asettuvana turruttavana möykkynä tai pakarassa törröttävänä puukkona.

Jo tässä menikin operaation jälkeen kolme hyvää vuotta ennen kuin vuorossa oli setti toisen jalan puolella.

Mutta jospa jo helpottaisi. Kahden viikon jälkeen uskalsi taas nukkua lattian asemesta vallan sängyssä. Yön hiljaisina hetkinä ehti katsoa Modernin perheen Netflixiin ehtineet kaudet. Hetken tuntui, että Haleyn olisi kannattanut jäädä kimppaan Andyn kanssa muttei tarkemmin ajatellen ehkä sittenkään. Jotain creepyä siinäkin kaverissa oli.

Sinä vuonna kevät saapui nitkutellen

Jäähallillinen elettyjä nuoruuksia

Luxemburg soittaa rokkia
Nuoret salaa kuuntelevat

Pelle Miljoona Oy:n kiertueen päätöskonsertin illan viimeisen biisin säkeet taisivat alleviivata aikojen muuttumista parhaiten.

Katselu ympärille paljasti paljon, paljon ikätovereita. Harvenneita hiuksia, pyöristyneitä vartaloita ja rypistyneitä ihoja mutta katseissa jonkinlaista hartautta. Jäähallillinen elettyjä nuoruuksia, ilma niin sakeana ihmisten muistoja, ettei lavalle ollut nähdä.

Seassa oman perillisen lisäksi joitain muitakin nykynuoria, parempien aikojen musiikin päälle ymmärtäviä ikäluokkansa outolintuja.

Yhden innokkaan painivat järjestysmiehet ulos ja alkuvaiheessa, toinen lavalle ilmestynyt oman elämänsä tähti talutettiin pois lempeämmin. Ympärillämme permannon seisomapaikoilla tanssittiin, hytkyttiin hillitysti, kuunneltiin keskittyneesti.

Keikka kruunattiin kotiin kävellessä Töölöntorin grillillä kaksilla makkaraperunoilla ja maidoilla. Sitten paluu 2000-luvulle.

Tänään vuorossa Valkoinen Kurittaja

Taas kerran otsikot lupaavat (Etelä-)Suomeen jotain äärimmäistä sääilmiötä, jonka toteutumatta jäämistä väki sitten sosiaalisessa mediassa naureskelee.

En enää muista, missä kohdin sääennusteista uutisointi ja siihen reagointi irtautuivat fyysisestä todellisuudesta ja muuttuivat hauskaksi meemiksi.

Oletan toki median olevan tietoisesti mukana hassuttelussa.