Ikuisia periaatteita

Kriiseistä ja konflikteista kiinnostuneena linkitän Takkirauta-blogin Sunzia aloittelijoille -sarjan. Osat yksi ja kaksi ja kolme kommentteineen.

Ja bonuksena vielä kommenttiketjussa vinkattu Ammattisotilas.

Naapuruushengessä

Autojaan aurausvalleista esiin kaivavat töölöläiset vetivät välillä henkeä lapioihinsa nojaillen. Osmo Soininvaaran blogimerkintäkin mainittiin.
- - -
Osa pysäköintipaikoista tulee talven ajaksi varata lumen varastointiin, jottei kaikkea tarvitse kärrätä pois, jo kuntavaaliteemanaan kalliimpaa asukaspysäköintiä vaatinut Soininvaara vaatii, ja se näyttääkin jo toteutuneen. Hän tahtoo tehdä auton pysäköimisestä kantakaupungissa niin kallista, että siihen on varaa vain rikkaimmilla. Pahat autot vähenisivät, ja samalla [niiden rikkaimpien] autoille olisi enemmän tilaa, vihreät nokkelasti muistuttavat.

Jollei suoraan aihetta käsittelevissä kirjoituksissa niin ainakin niiden kommenteissa toistuu säännöllisesti vielä implikaatio, että kaikki töölöläiset ovat rikkaita kermaperseitä.

Halla-aho, Soininvaara ja muut laskukonemaiset loogikot kuulostavat välillä sydämettömiltä, mutta suorapuheisuutta täytyy kunnioittaa. Etenkin politiikassa, jossa tapana on olla näennäisesti mieliksi kaikille.  Soininvaara ei pelkää myöntää, että esimerkiksi minun ei missään tapauksessa kannata äänestää ainakaan vihreitä.
 - - -
Kun oma auto oli saatu näkyviin, riitti voimia vielä auttaa ikämiestä, joka kadun toisella puolella kuori ajopeliään esiin pikkuruisella lapiolla.

(Kuvassa töölöläinen kadunvarsipaikka eilen keskipäivällä)

Tapanin siteeraus ja ihan eriä

Ravintola on sangen laadukas. Sen huomaa siitä, että ruokajuomaksi on tarjolla piimää ilman eri pyyntöä.

Hyvin sanottu.

Ja se elokuva vaivaa edelleen:

Intensiivinen keltainen

Waltz with Bashir oli juuri niin vaikuttava kuin minulle oli kerrottukin. Painostava, ahdistava ja intensiivinen, silti samalla analyyttinen.

Tummankeltainen paksun kuvottavan unen väri. Toistot ja kärjistykset toimivana tehokeinona. Siviili, ihminen, sotilaana, tulikasteessa, tositilanteessa. Syömässä sipsejä ja kuuntelemassa musiikkia, seuraavassa hetkessä elvyttämässä tarkka-ampujan tapaamaa vaununjohtajaa.

Rinnastus holokaustiin ja sen sivusta seuraajiin ja osittaisiin auttajiin. Kuka teki, tiesi mitä, ja kenen olisi pitänyt tehdä mitäkin.

Entä ovatko muistomme totta vai keksittyjä, jotta historiasta tulee johdonmukainen?

That was whoa material, sanoi Barry Beck yhdessä kirjassa.

Kujalla

Edistyneemmät tutut puhuvat verkossa joistain Netflixistä ja HBO:sta, joista saisi nähtäväksi lisää liikkuvaa kuvaa.

Ja itsellä kun kertyy nykyisiltä TV-kanaviltakin talteen enemmän mielenkiintoista nähtävää kuin sitten koskaan ehdin edes katsoa. Nytkin jonossa esimerkiksi Kuu, Kuninkaan puhe ja Waltz with Bashir.

Jokin yhtälössä mättää.

Alepan kassajonossa

Naisen seurassaan olleeseen mieheen luoma katse palautti pienen hakemisen jälkeen sanan, jota en ole toviin käyttänyt.

Suopea.

Nainen katsoi miestä suopeasti.
- - -
Aamuyön eläväisessä unessa oli tuttuja monelta ajalta ja lämmin tunnelma.

Tätä tämä

Takaisin preesensiin

Tuttu kuvio: Aivan liian lyhyen yön jälkeen piippaava puhelin, hotelliaamiainen vielä autiossa salissa, checkout. Katuvalojen loisteessa leijaa Oerlikonin talviaamuun suuriä märkiä hiutaleita. Niistä huolimatta juna kohisee laituriin ajallaan.

Lentokentällä tuttuja naamoja matkalla kotiin kuka Amsterdamin, kuka Tukholman, kuka Köpiksen kautta. Riikinruotsia, MoDo-verkkareita, MM-pelaajalta finaalin jälkeen kinuttu salibandymaila. Boeing 737-800 saapuu vartin myöhässä. Putken telineestä Dagens Nyheter, keskipaikka. Ikkunanainen täyttää iPadilla sudokuja, käytävän puolella S. kertoo omat kisakokemuksensa englanniksi. Harvinaisen söpö lentoneito asiakaspalveluhymyilee kadehdittavalla intensiteetillä. Teetä, kiitos, ilman lisukkeita. Nukahdan kämmen kirjanmerkkinä.

Arlandassa välikävely portille 10A. Selvästi jurompi kabiinihenkilökunta tuo tunteen, että ollaan melkein kotona Suomessa. Noin lumisilla siivillä ei kyllä lennetä, mietin, ja samassa perämies kuuluttaakin, että kun loputkin koneenvaihtajat ehtivät mukaan, päästään aloittamaan koneen puhdistaminen lumesta ja jäästä. Räpisevä ääni ylhäällä, ikkunoita pitkin valuva punainen liemi. Kone on täynnä, mutta kiihtyy komeasti.

Kolmen vartin kurkkauksessa tekee tiukkaa ehtiä tarjoilla mitään. Ei kiitos, helpotan osaltani samalla kun kapteeni kertoo meidän olevan Turun yllä. Arvaan, että lentokouluissa on epäselvästi puhumisen kurssi. Hnrrrr, kuuluu, ja laskusiivekkeet kääntyvät vielä enemmän auki. Vierellä vilisevä luminen maisema, kosketus, siiven pinnasta pystyyn räpsähtävät spoilerit.

Helsinki-Vantaalla liehuu laiskasti siniristi hämärtyvässä iltapäivässä. Seutubussin ja 3T:n yhdistelmä Finskin dösän sijaan on iltapäiväruuhkassa huono valinta. Ollaan rautiksella, sanoo nuori ihminen puhelimeensa Steissin pysäkillä. Rautiksella?

Kotona odottavat kuulumisten puhetulva ja ruisleipä. Aamiaisesta onkin jo aikaa.

Itsenäisyyspäivän jälkilämmössä

Takkirauta pureskelee Tuntemattomia rinnakkain ja huomaa, että kun Mollberg halusi tehdä miehistöstä retkuja, tuli Lammiosta samalla positiivinen hahmo.

Ja Lammiota sietää pohtia muutenkin.

Tapa, jolla Lammio puuttuu Äänislinnassa ryyppäävien upseerien bakkanaaleihin, osoittaa tietynlaista luonteenlujuutta; samoin se, miten hän rankaisee omin luvin ruokavarkaissa olleita Lehtoa, Määttää ja Rahikaista. Hyvän upseerin on tehtävä tuo ja rankaistava heitä - muutoin kuri romahtaa täysin. 

Millainen yksikkö tulee sellaisesta, jossa esimies tyytyy sanomaan kuin Koskela, että mies tulee ja mies menee ja mies vastaa kulkemisistaan?

Itselläni ei ole taipumusta minkäänlaiseen johtamiseen, mutta sanokaa te, joilla on?

Itsenäisyyspäivän juhla-ateria

Siitä S-Mersun, Bentleyn ja Jaguarin vierestä kävellessä tajusi yhtäkkiä, että Zürichin äärimmäinen keskusta ei ole maailman paras paikka pienellä budjetilla ruokailevalle.

Jotain sentään löytyi.

Päivä melkein pulkassa

Sisään räntäsateesta

Meidät huomattuaan kebab-pizzerian isäntä otti tilanteen haltuunsa tiskin takana häärineeltä pienikokoiselta naiselta. Englantia ei puhunut hänkään, mutta onneksi ne saksantuntiemme monisteet eivät menneet hukkaan.

Suositus vakuutti meidät molemmat, ja aterian puolivälissä isäntä kävi kysymässä, onko kaikki hyvin. Ja lopetellessamme tiedusteli vielä, saisiko talo tarjota lasilliset turkkilaista teetä.

Toki.

Maksettaessa saimme vielä kuulla, että isännän tuntevat kaikki ja täällä käyvät kaikki, kaukaakin. Aristokraattisesti harmaantuneessa herrasmiehessä säteili sellainen vieraanvaraisuuden ja samalla ylpeän itsetietoisuuden yhdistelmä, etten osaa kuvitella samanlaista suomalaiseen ihmiseen.

Ja tonnikala-sipulipizza oli erinomainen.

Ensimmäiseksi

Tämän viikon perspektiivi

Hyviä elementtejä

Checkin-automaatti oli viedä voiton matkalaisesta, joka etsi avoimelta läppäriltään kuumeisesti jotain varaustunnusta. Ratkaisevalla hetkellä huomasi tilanteen kuitenkin virkailija, joka korkkareissaan keinahteli gasellin askelin pelastamaan päivän. Sen hidastetun pätkän punaruskeiden hiusten heilahduksesta pään liikkeen mukana taianomaisessa vastavalossa täytyi kyllä olla mielikuvituksen luomaa väritystä. Lause laukun voi viedä tuohon businesstiskille kruunasi ystävälliset neuvot.

Vielä piippasi matkalainen turvatarkastuksessa, ojensi jokaiseen paikkaan väärän pätkän boardincgcardin ja löysi taskustaan lapsen sinne unohtuneen kännykän, mutta muuten tapahtumat etenivät kontrolloidusti.

Greifswald, luki tämänkertaisen Boeing 737:n kyljessä, ja sisällä oli niin väljää, että väkeä kannustettiin plaseerautumaan vapaasti.

Sivuikkunan  läpi lentäjä näytti nuorelta, mutta niin olivat Hans-Ulrich Rudel, Hans-Joachim Marseille, Erich Hartmann ja Werner Mölderskin. Lentäjä oli muistanut nousussa siivekkeet ja etusolakot. Tarkistin ikkunasta. Tämänkertainen matkakirja Matt Gallagherin Kaboom sai seurakseen omenamehua, teetä sitruunalla ja lisää omenamehua.

Viivästys lähdössä nostatti lievää huolestumista jatkolennon kohtalosta, mutta kysymässä käynyt hopeahiuksinen valokuvaaja palasi paikalleen virnistellen. Se lennetään tällä samalla koneella, hän kertoi. Düsseldorfissa odotti kahvila portin kohdalla. Omenapiirakkaa ja Milchkaffee, odotellessa.

Uudelle taipaleelle noustessa oli iltahämyinen kaupunki valoineen kaunis. Lännessä oranssinpunainen auringonlasku, joka olisi pienellä saturaation ja kontrastin lisäämisellä lähestynyt täydellistä. Mutta vain pensselillä keskeltä, jotta reunojen utuisuus säilyisi. Niitä olisi voinut vaikka hiukan sumentaa.

Laukut saapuivat hetkessä ja täysilukuisina, junaliput myytiin nopeasti, ystävällisesti ja neuvoen, juna tuli minuutilleen, hotellin respassa odotti salamannopeaa palvelualttiutta uhkuva neitonen.

Sveitsi. Asterix ja alppikukan lukeneina tiedätte tämän jutun.

Asioiden sivussa

Sunnuntainko HS:ssa toimittaja Johanna Tikkanen kirjoitti helsinkiläisten ja (eräiden) maahanmuuttajien kohtaamisista? Esimerkkitapauksena miehensä alistama ja hakkaama nainen, jonka omassa maassa naisille ei myönnetä avioeroja ja jonka omassa maassa poliisiin ei voi turvautua. Ja että jotkut (maahanmuuttajien omien maiden) yhteisöt sulkevat apua hakeneet ryhmän ulkopuolelle.

Joten, kirjoittaa toimittaja:

Entä risut? Ne luovutan meille helsinkiläisille. - - Mikä meitä vaivaa?

Meitä?

(Okei, lehden toimittaja haluaa ravistella lehden lukijoita, tarinan varsinaiset pahikset kun eivät ehkä lehteä lue. Ja pointtina oli, että me voisimme kontaktia ottamalla auttaa. Silti näihin tulee joskus kummallisia kontrasteja.)

Kontrastina myös Hufvudstadsbladetin uutinen sekä toisaalta erään pahamaineisen poliitikon tekstit Helsingin sosiaalisesta rakenteesta.

Invandrare löper högre risk för att bli utslagna, och om invandrarna har många sämre lottade finländare som grannar är det lätt hänt att majoritetsbefolkningens dåliga vanor smittar av sig, säger Ritva Viljanen.

Round up the usual suspects.

Kaksi senttiä

Englanninkielisiä Twitter-novelleja muistan lukeneeni jo pitkään, mutta Nyt-liitteen tempaus toi teeman päiväksi suomenkielisellekin puolelle.

He totesivat rakkautensa kuolleen mutta vain toinen tweettasi siitä ironisesti. Viina halpeni. Satoi. #twitternovellit

Noin.

Harvinaista herkkua

Valokuva-analyysiä tarjoilee Puusa.

Sumua ja hiuslakkapilviä

Lauantaiaamuna kuudelta oli pimeää, mutta liikkeellä jo töihinmenijöitä ja muitakin. Mä juoksin just pakoon mustasukkasta poikakaveria mut liian hiljaa ja ajattelin et jos sullakin on tarina, lähestyi aavistuksen huojahteleva ei-kovin-vanha mies kahdeksikon pysäkillä. En ollut seurallisena.

Kurvin bussipysäkillä tursuivat roskikset yli. Pienestä avolavakuormurista noussut haalarimies kumosi sisällön lavalle ja alkoi lakaista loppuja kokoon.

Viisi minuuttia myöhemmin hiljensi ja seisahtui pysäkille Hämeentietä lähestynyt auto, jonka rekisteritunnusta minua oli neuvottu tähyilemään. Nousin kyytiin, ja auto starttasi kohti kuutostietä. Pimeys, takapenkin tenavien toivoma Vain elämää -CD, Daimler-Benzin tasainen hyrinä.

Kaakkois-Suomessa sumuista. Perillä Lappeenranta ja Kisapuisto.

Ensimmäiset kaunoluistelukisani. Paljon ihmeteltävää pallopeleihin kasvaneelle. Nutturoita, nalleja, kukkia ja koruja. Minuuttiaikataulu. Joka joukkueen jälkeen kaukalon tarkistava strassipartio. Käsien asennot, ilmeet, kyyneleet ja tyttökoulun palon äänimaailma. Tarkkaavaiset tuomarit. Elementit, osa-alueet, vähennykset. Neljän tunnin jälkeen lyhyt yö alkoi vaatia veronsa ja torkahtelin näkemään istualtani mikrounia. Palelsi.

Joukkueen ruokailu odotti Utin ABC:llä. Kanapastaa, totta kai. Itselle tilauksen ulkopuolisena noutopöydästä porsaanleike seurueineen. Huomenna vapaata, hyvästelivät valmentajat ja hautautuivat hetkeksi halaavien suojattiensa keskelle.

Illalla ei uni odotuttanut itseään.

Äänessä

Puheääni on mielenkiintoinen aihe, ja unkuri tarttuu.

Jäljennän tähän kontribuutioni:

Tallennetun oman äänensä kuuleminen ensi kertaa oli masentava isku, liekö kaikille. Tuoltako. Jännittyneitä narinoita kuulee paljon kun taviksia haastatellaan.

Huippuluokan radioääniä on harvassa. Mainittujen lisäksi tulee mieleen omalle korvalleni sopineet Esko Riihelä ja Ylen Aikaisen Olli Ihamäki. Ihan kuin olisin joskus kirjoittanut aiheesta.

Ihminen kaupan maailmasta kertoi, kuinka Heikki Kinnunen tuli mainosta tekemään. Kuuli, mitä pitää tehdä, puhui tekstin viimeisen päälle sisään yhdellä otolla, kiitti ja lähti. Ammattimies, ihminen ihasteli.

Ja viehättävän naisen tenhoa itämurre lisää 19 prosenttia, mutta se puoli on sitten oma aiheensa.

Laki- ja musacorner

Joskus tekis mieli - - - mersujen nokasta merkit varastaa, laulaa Maija Vilkkumaa, muttei silti anna musaa ilmaiseksi imuttaa.

Kyttä on natsisika, laulaa kapinallinen rokkari, kunnes kyttä nappaa rokkarin omaisuuteen kajonneen.

Juu, vedin monta mutkaa suoriksi, mutta silti jossain on jonkinlainen ristiriita.

Stillschweigen für Freiheit für Bretzelburg

Pudotapa taivaalta hyllyyni Spirou och Nicke -albumit. Tai Piko ja Fantasio, titteli taisi kuulua suomeksi.

Tai ehkeipä. Kaikkiin kultaisiin muistoihin ei pidä palata.

Hyviä vetoja

Nappisten nauhoja marraskuun iltapimeydessä solmiessaan juniorit keskustelevat Zlatanin unelmamaalista Englannin verkkoon, ja siitä kelpaakin keskustella.

Pitäjänmäen urheilukentän mainion tekonurmen vieressä loistavat ikkunoista kirjaston valot, ja sinne on hyvä hetkeksi hilpaista katseltuaan tarpeeksi syöttö - liike - syöttö - liike - keso -yhdistelmiä. Urheilulehti, Veikkaaja ja Suomen Kuvalehtikin selautuvat tällä kertaa ilman isompaa innostusta, mutta aikuisten sarjakuvat -nurkkauksessa komeilee esillä Naisen kanssa - Greatest Hits. Tällä elämänkokemuksella sanoisin, että sarja on harvinaisen tarkkanäköinen esitys miehen ja naisen kohtaamisesta maailmassa.

Valonheitinten loisteessa pojat pinkovat vielä viimeisiä viestejä, ja sitten siirrytään monitoimiliikkeisiin ja vatsoihin. Kännykkäsovellus kertoo bussin tuloon olevan 16 minuuttia. Sen ajan voi pallotella faijan kanssa.

Sinisten vilkkujen läike

Voimakoneiden hurina, rauhallisesti häärivät brankkarit, hiljaisina tummina hahmoina seisovat katselijat, liikennettä ohjaavan poliisin punainen valomiekka, risteyksen avautumista ovet avoimina odottavat raitiovaunut. Pellin kumahdus kun autosta irti leikattuja kappaleita heitellään sivuun.

Ja IS:n uutinen, jonka pääkuvaa polvistuja taitaa juuri ottaa.

Elielinaukio

Sen kymmenen minuuttia Myyrmäen-bussia odotellessaan voi ihmetellä ihmisiä, ääniä, valojen värejä.

Kollektiivinen muisti

Netistä löytyviin vanhoihin valokuviin hurahtaneena innostuin myös Kemppisen merkinnästä.

Tekijänoikeudet ja yksityisyyden suoja ja sellaiset tietenkin, mutta millainen kollektiivinen muisti verkko voisikaan olla, kun moni julkaisisi arkistojensa aarteita. Ja voisi teksteilläkin olla osansa.

Etäisesti liittyvät aiheeseen laivamuisteloni, jotka joku googlettaja saattaa löytää ja huomata niiden sivuavan omia muistojaan vaikkapa siinä mainituista aluksista. Ja se kun yhtäkkiä löysin verkosta kuvan faija-vainaan lapsuudenkodista ja muutakin.
- - - - -
Apropos valokuvat: Aikaisemman jatkoksi skrubu.net ja kertausta siitä, miten maailma muuttui ja mullisti kuvien tekemisen ja ennen kaikkea jakamisen.
- - - - -
Ja linkki linkkeihini vanhoihin valokuviin Helsingistä.
- - - - -
Kuvassa Neste Oy:n hinaajat Into ja Esta Sköldvikin satamassa arviolta kevättalvella 1976. Otos lienee itse veneestä räpsäisemäni.

Kypärä otsalla

Armeijassa kuulemma kiusataan, ja mikäpä minä olisin moista kiistämään. Silti aina mietityttävät semmoiset uutiset, että jokin on jotenkin ja sen mukaisesti ryhdytään toimenpiteisiin mutta tarkemmin lukemalla ilmenee, että se, että jokin on jotenkin, tarkoittaa, että jotkut kokevat jotain jotenkin.

Yrjöperskeleen merkintä  nauratti parissa kohtaa.

Päivän uutinen muuten on, että puolilaiskojen bloggaajien avokätiset valtionavut eivät ole ajan tasalla.

Kun nyt sotaisiksi heittäydyttiin, heitän pottiin vielä Tillmanin tekstin Nato-yhteensopivuudesta. Poliittista keskustelua Suomen liittoutumattomuudesta etsivät eivät klikkaa.

Ohimennen

World of Tanksissa hörhöt eri puolilta maailmaa iskevät yhteen virtuaalimaisemassa. Vastaan tulee monenlaista pelaajatemperamenttia kuten varmaan kaikissa vastaavissa peleissä.

Kertonevatko mitään ihmisistä niiden takana?

Kulloisenkin pelityylin joutuu toki valitsemaan pitkälti sen mukaan, onko alustana vaikkapa Himmelsdorfin raunioituneena savuava kaupunki vai Prohorovkan aukeat, mutta salasuojaiset kummut ja harjanteet.

Joissain maisemissa toimii oma ehdoton suosikkityylini: Maksimaalinen näkymättömyys kärsivällisesti lehvistön suojassa vaanien kunnes pahaa-aavistamaton lähestyjä on kasvanut tähtäimen asteikossa tarpeeksi suureksi. Ja silloin.

Harmaa meri ja taivas

Silakkapihvejä hamstrasin buffasta eniten, ja ruokahan se laivoilla muutenkin on asioita parhaasta päästä.

Muuten kaikki pyörii etenkin sen yhden eli viinan ympärillä, ja kai nyt sentään sen toisenkin. Masentavimmillaan tunnelma on aamupäivällä kun harottavasilmäiset ja -hiuksiset zombit tepastelevat tahmeilla matoilla ja siemailevat apeina tölkeistään.

- Ja sit mä kävin välillä baarissa ottamassa viskiä...
- Onneks varattiin tarpeeks juotavaa...
- Kai kantomiähiä löytyy, mää tarjoon sit pussissa porukoille...
- Eiks tää hajuvesi vallan laatukamaa oo...
- Mitäs sää oot rymynny...
- Tappelin... tai mitään tapellu, yks hullu kävi päälle... kaks tikkiä tossa...
- Mitä miehiä, mikä komppania...

Itämurteita paljon, ja hämettä.

Puusa oikeassa ja väärässä

Skrubu.netin kirjoitus harrastajavalokuvaajista aikamme punkkareina viittasi myös J. Puusaan.

Puusan jotkut ylilyönnit saavat toki katseen harhailemaan kiusaantunesti katonrajassa, mutta kannattaako niistä provosoitua niin paljon kuin jotkut tekevät? Kun ikää tulee enemmän ja mahdollisuuksia ja hävittävää alkaa olla vähemmän, monet muuttuvat suorasanaisemmiksi.

Puusa on oikeassa siinä, että ammattilaisten työn korvautuessa kuvatulvassamme yhä enemmän amatöörien ilmaisella sisällöllä tulvan laatu väistämättä samentuu. (Tämä käsitykseni ei tosin perustu tieteelliseen tutkimukseen vaan oletukseen, että näin on käytävä. Onko vertailtu analyyttisesti vaikkapa päivän sanomalehtien kuvitusta esimerkiksi 1972 versus 2012?)

Puusa on väärässä tai ainakin taistelee tuulimyllyjä vastaan siinä, että paluu entiseen olisi jotenkin mahdollinen ja amatöörit jättäisivät ("journalistisen") kuvaamisen ammattilaisille. Valokuvaaminen ammattina nyt vain on muuttunut, ja sitä yrittävän on vain muututtava aikojen mukana kuten esimerkiksi valokuvaaja Peter Forsgård on blogissaan yhä uudelleen muistuttanut.

Itse voin median kuluttajana miettiä, voisinko tehdä jotain suosiakseni laadukkaita kuvia käyttäviä julkaisuja. Ja vanhempana ja kanssaihmisenä, mitä voisin tehdä edistääkseni jälkikasvussani ja muissa kuvien lukemisen taitoa.

Valokuvauksen harrastajana olen joskus saanut tehtyä kuvan, josta joku on tykännyt. Silti ei tulisi mieleenkään lähteä kuvaamaan vaikkapa jonkun häitä tai muuta ainutkertaista tilaisuutta, vaikka joskus pyydetty onkin. Liian suuri vastuu ja riski amatöörille.
- - -
Kaikki yllä on tietenkin vain sivujuonnetta verrattuna mielenkiintoisempiin kysymyksiin. Kuten mitä kuvaamme, miten ja ennen kaikkea miksi?

Herääviä Töölöjä

Töölöäkin herätellään paikallisaktiivisuuteen ainakin kahdelta taholta, jotka näin asukkaan silmin profiloituvat hiukan eri tavoin.

Perinteinen Töölö-seura antaa lausuntoja, jotka saavat osakseen NIMBY-komentteja, järjestää korkeakulttuurisia rientoja, ajaa paikallisten kauppojen ja muiden yritysten asiaa. Keski-ikäisyyttä ja vanhuutta, kokouksia ja pöytäkirjantarkastajia, kravatteja ja jakkupukuja, kevätauringon valonsäteessä leijailevaa tomua.

Facebookissa vastaan tullut nuorekkaampi Töölö-liike kertoo tekevänsä Töölöstä hauskempaa kaupunginosaa. Listalla näyttää olevan nykytaidetta, korttelipihojen elävöittämistä, nykytaidetta, roskiin menevien ruokien hyödyntämistä, nykytaidetta, kyläjuhlat (joilla nykytaidetta), juoksutekniikkaa, teatteria, pyöräilyn edistämistä ja nykytaidetta. Jälkimausta löytyy ympäristöliikettä, spontaaniutta, viherpiiperrystä, sosiaalista mediaa ja nopeaa reagointia.

Ja ovat ne kohdanneetkin.

Töölöliike ja Töölö–Seura järjestävät Hietarannassa maanantaina 10.9. klo 17 alkaen Hietsun Paviljongilla tilaisuuden, jossa kuullaan paikan ja rakennuksen historiasta.

Itseäni mietityttäneitä paikallisia asioita viime vuosina ovat olleet lähikulmien liikuntapaikkojen (etenkin Väiskin kentän) tila ja hoito, huoli ylinopeuksista ja päin punaisia ajamisesta (ei tässä tarkoita autoilun tai pysäköinnin vaikeuttamista) sekä Hietarannan tienoon tulevaisuus. Mielenkiinnon listan viimeiseen kohtaan näyn jakavan Töölö-seuran ja Töölö-liikkeen kanssa.

Ja linkiksi HBL:n Hietsu-juttu.

Risteykseen

Onko videoista mihinkään?

Kirjoittaa pohjoinen mediayrittäjä Rautasilta:

Aloin viisi vuotta sitten yrittäjäksi kuvitellen, että video tulee pieniinkin yrityksiin. Ei tullut edes isoihin.

Ja linkkinsä Ville Tolvasen (muutakin kuin videoita käsittelevään) tekstiin aiheesta.

Noin viisi vuotta sitten näin kun CNN:ää tehtiin Kolumbus Circlellä. Yksi mies, kamera ja suora lähetys. Tajusin videotuotannon arvon romahtavan ja sisällöntuotannon demokratisoituvan. Kuka tahansa voisi perustaa oman median, toimia median tavoin ja rakentaa vaikkapa televisiokanavan yrityksen sisälle.

Mutta hiljaista on ollut. Mistä ihmetys:

Miksi KONE ei voisi olla kokemus? Miksi yritys ei viestisi sisältä, sivulta, ulkoa tai livenä? Miksi koko kommunikaatio on pelkkää nykertämistä? PDF-liitteitä alkeellisilla kotisivuilla? Rahasta ei voi olla kysymys sillä eihän fiksu tekeminen paljon maksa.

Edellisen johdosta muistiin itselle muutama miete:

Yksi:

Suuryrityksen tasolla ei ehkä paljoa maksa, mutta ihan pienessä organisaatiossa ammattilainen tekemässä esimerkiksi säännöllistä laadukasta liikkuvaa kuvaa olisi tuntuva menoerä. Ja oman toimen ohella ei ihan heti laadukasta synny (joskin).

Kaksi:

Verkossa liikkujana huomaan useimmiten sivuuttavani videot jos tarjolla on samaa tietoa nopeasti silmäiltävänä tekstinä. Videon katsominen vie aikaa ja tapahtuu tekijän määräämällä tahdilla. Mikä siis toimii videona ja nimenomaan videona?

Kolme:

Seuraavan sukupolven videonkäyttötavoista pitää muistaa kirjoittaa erikseen.

Näitä pitää miettiä.

Bondi ja muut

Töölöntorin reunalla ja ansiokas elokuvateksti.

Pari irtohuomiota:

Puolivanhat kotimaiset elokuvat kuten mainitut Anssi Mänttärin ohjaukset eivät aina listaudu alansa klassikoihin, mutta ajankuvauksina ja katoavien maisemien tallentajina ne ovat vertaansa vailla. Voisin kerätä tallenteina vaikka ihan siksi. Jarva-boksit ja Kaurismäkiä hyllystä jo löytyykin, mutta miten hyvin saanee noita muita?

"Oikeimmalta" James Bondilta on muka tuntuvinaan kaikista vaihtoehdoista Roger Moore, joten lienen tutustunut leffoihin hänen valtakaudellaan.

Itse asiassa taisin lukea Ian Flemingin Bond-seikkailut ennen elokuvien näkemistä. Sama pätee Mario Puzon Kummisetään, jonka lainasin kaverilta sinikantisena pokkarina..

Kirkasta kuulasta kohti

Kylmyys oli taittanut Paloheinän polkujen imelänpaksua syksyisen metsän tuoksua. Pohjoisessa pakkasherra polun pohjat kovettaa, lauloi aikanaan Kolmas nainen, ja samaa saattoi havaita tälläkin leveysasteella.

Hämärä sakeni pimeäksi, valo tiivistyi keltaiseksi viivaksi horisontin ja tumman pilvikerroksen välissä. Lamput ylhäällä polkujen varrella syttyivät.

Vierestä ampaisi jänis vauhtiin, talviväreissä jo.

Treenaajaa odotellessa vielä jäähallin kahvilassa pieni pahvikupillinen. Kaukalossa siniset ja punaiset polkivat loppuluisteluaan. Kävi kateeksi.

Medianurkka

Enbuske näyttää HS:n kolumnillaan taas, miten kirjoitetaan mielenkiintoisesti ja tullaan menestyväksi toimittajaksi.

Mutta en nyt vaihteeksi tuosta politiikkapuolesta vaan nimenomaan perspektiivistä. Että ne itseä kiinnostavat asiat tuntuvat meistä jokaisesta isoilta ja tärkeiltä. Ja sitten saadaan ihmettelyjä, miksi milloin minkäkin asian merkitystä "ei Suomessa ymmärretä" ja on "jäänyt lapsipuolen asemaan" ja ennen kaikkea "vaille riittävää rahoitusta".
- - - - -
Roope Mokan vääränlaisia liberaaleja suomiva teksti on sinällään useamman lukukerran arvoinen, mutta erikseen pistivät silmään ilmaisut Maamme keskeisiä arvoja on ja suomalaisuuden suuret tarinat. Luulin uuden sukupolven jo kieltäneen moisten käyttämisen argumenteissa, mutta ehkä kielto koskeekin vain pahoja konservatiiveja.
- - -
HBL:n toimittajan tweetti on välineelle ominaista ironiaa ja nokkelointia, mutta vainko niitä?

Med tanke på att staten USA dagligen mördar hundratals människor tycker jag inte att 16 dödsoffer på västkusten låter så farligt.

Menneen maailman eleganssia Jätkäsaaressa

TV-kamerat kaukana valtuustoista

Uutismielessä kuntavaalit 2012 jäivät tussahdukseksi kun oikeastaan mikään ei liikahtanut. Yksi isoja odottanut puoluepamppu peitteli huonosti pettymystään, rivi muita vieressä helpotuksen huokaustaan.

Kuntalaisena jäi päällimmäiseksi tunne, että julkisuus kohdistui aivan väärään paikkaan. Paikalliset vaalit, paikalliset ehdokkaat ja paikalliset asiat, mutta otsikoissa keskityttiin toissijaiseen asiaan: koko maan prosentteihin ja niiden muutoksiin. (Toki virrassani korostuivat ehkä liikaakin juuri valtakunnalliset viestimet).

Asiaa Twitterissä:

@Petri_Koo: YLE:n #kuntavaalit-tulosseuranta pitäisi järjestää alueuutiset-tyyliin. Enemmän paikallisuutta. Samoin vaalitentit.

Jossain Helsingissä, kaukana, kaukana valtuustojen arjesta ovat TV-studiot. Siellä siristelevät kirkkaissa valoissa silmiään puoluejohtajat harjoiteltuine hymyineen ja ulkoa opeteltuine fraaseineen vakuuttamassa, että juuri me saimme kansan luottamuksen. Ääriesimerkkinä Katainen. Miesparka näyttää päivä päivältä enemmän muoviselta poliitikkonukelta, jonka uumenista kuuluu mainostoimiston suunnittelemia äänitteitä. Vaikka sisällä lienee myös vaikeiden asioiden kanssa raatava ihminen.

Asetelman uhreja. Nokkelaa onelineria otsikkoon etsivien tiedotusvälineiden ja meidän somehörhöjen, joiden myös on helpompi jauhaa pamppujen  ilmeistä kuin kuntien mutkikkaista asioista.

Entäpä äänestysprosentti ja (perinteisen) demokraattisen järjestelmän legitimiteetti?
- - - - -
Lisäys: Jyrki Kasvi: Sote, sote, sote!

Voi vihreältäkin tulla joskus lujaa asiaa. Kun niin käy, asialla on silmiinpistävän usein Kasvi tai Soininvaara.

Päivän tyhmä kysymys

Miksi vaaleista puhutaan ikään kuin äänestäjä olisi valitsemassa, mille puolueelle on antamassa yksinvallan?

Eikö äänestäjä pikemminkin ole tyrkkäämässä joka tapauksessa yhdessä tehtäviä päätöksiä millipiirun verran haluamaansa suuntaan?

Paloheinästä kohti kotia

Iske ja murra

Pelaaminen innosti perheen miehet kaivamaan lisätietoja aiheesta.

(Yrjö Jylhän koko teksti)

Muistiin tiivistelmä pikaisesta keskustelusta

Kanavat lisäntyvät ja informaatiohyöky levenee, mutta yhä harvempi haluaa maksaa journalismiksi kutsutusta työstä. Yrityksillä, järjestöillä ja muilla asiansa näkyviin mielivillä halua on, joten ehkä meillä on 10 vuoden päästä toimittajien sijasta tiedottajia.

Samalla tietenkin vastuu tiedon uskottavuudesta siirtyy kuulijalle. Nykyistäkin enemmän, siis.

Verkossa ihmisten on entistä helpompi vertailla kuulemaansa, joten kriittisyys helpottuu. Mutta samaan aikaan jakaudumme mikroyleisöihin, joissa on aina vain helpompi valikoida vastaanotettavakseen vain itselle mieluista ja itseä kiinnostavaa asiaa.

Pahamaineinen Nazisin taistelu

Uutistoimisto AP: "Her newfound fame helped her find the grave of her father, who disappeared while fighting the Nazis in 1942."

MTV3:n suomennos aiheesta on mielenkiintoinen ja pistää miettimään, missä menee ymmärrettävän lapsuksen ja jonkin perustavampaa laatua olevan ongelman raja.

Laukaus pimeässä

Asema-aukion Sokoksen alakerran McDonald's keskiviikkona iltapäivällä.

Vessaan pääsee kuitista löytyvällä koodilla, mutta sisäpuolella on pimeää. Säkkipimeää, jossa ei näe edes omaa sormeaan viiden sentin päästä.

Väkeä kertyy, ja joviaali puheensorina alkaa pulputa kahdella kielellä. Kännyköitä kaivellaan taskuista valonlähteiksi, kosketusnäytön kelmeässä kajossa hahmottaa eriön puolella pöntönkin.

Joku pitää käytävään johtavaa ovea auki, että muut näkevät pestä kätensä ulkoa kajastavissa säteissä. Tai siis vedessä.

Juu, tiedossa, meillä on nyt vähän ongelmia valon kanssa, työntekijätär myöntää.

Ikuisia viisauksia

Kaikilla on ihmisarvonsa. Välillä kannattaa mennä kiireen ja hässäkän keskeltä vaikka luontoon rauhoittumaan. Mutkikkaat sanat eivät takaa, että sisältö on viisasta.

No shit, Sherlock.

Sosiaalisen median virrassa törmää näihin elämän(ja business-)ohjeblogeihin, juuri sellaisiin, joita blogien pitää konsulttien mielestä olla. Niissä tapaa olla ammattivalokuvaajan ottama hymyilevää kirjoittajaa esittävä potretti, ja kirjoittajalla on yleensä tarjolla kirjoja tai koulutuksia aiheesta.

Sitten toiset samanmoiset levittävät linkkiä ja sanovat, että olipa viisasta.

Itselle tulee semmoinen kiusaantunut tunne, että hetkinen, minähän luin kaikki nämä samat viisaudet jo 70-luvulla Valituista Paloista. kuten että voisitko ottaa tuon vaikean sanan takaisin ja korvata sen muutamalla tutummalla, viisas isoisä pyysi uusista opeistaan innostuneelta collegepojaltaan. Ja oppimattoman työmiehen tullessa illalliselle tahdikas isä vei sen työmiehen tavoin ruokansa suuhun haarukan sijasta veitsellä, jottei vieras tuntisi oloaan kiusaantuneeksi.

Dale Carnegieta en ole lukenut vuosikymmeniin, mutta hän saattoi kirjata samat ohjeet jo 30-luvulla. Ja näissä oikeanlaisissa blogeissahan oppeja tuleekin pönkittää siteerauksilla jonkun amerikkalaisen alan auktoriteetin kirjoista.

Vaikka mikäs siinä. Ihan viisaita asioitahan noissa yleensä luetellaan. Ja koko ajan syntyy uusia sukupolvia, jotka eivät ole lukeneet niitä edellisillä kierroksilla.

Aurinko ja merituuli

Jäähallikahvit

Elokuvanurkka

Tänään juhlitaan 50 vuotta Bond-elokuvia, sanottiin radiossa.

Sen kunniaksi elokuvien mieleenjääneimmät naishahmot:

1. "Natalya Simonova" (Golden eye)
2. "Anya Amasova" (The spy who loved me)
3. "Naomi" (The spy who loved me)
4. "Kara Milovy" (Living daylights)
5. "Miranda Frost" (Die another day)

Korvapuusti ja pokasaha

Sosiaalisessa mediassa oppii kaikenlaista. Kuten että eilen oli korvapuustipäivä, Kanelbullens dag. Ruotsalaisia hömpötyksiä, tweettasi muuan, mutta ystävällisesti.

Mistä tuli mieleen, että suomen kieleenkin pitäisi saada sellaisia asioita kuin mys ja mums, joissa on elämästä nauttimista ilman syyllisyyttä. Suomeksi samoissa asioissa kummittelee mukana tunne, että nytkin pitäisi seistä nivusia myöten hangessa pätkimässä pokasahalla jäätynyttä propsia perkele.

Kuten lukija on huomannut, minua mietityttävät "suomalaisuuden", "ruotsalaisuuden" ja "suomenruotsalaisuuden" mentaliteettien vaikeasti sanoiksi puettavat pienet erot.

Asiaa sivuaa myös Peppe Öhmanin blogimerkintä, johon hän kutsui  ihmisiä kertomaan "Suomessa puhutaan suomea" -kokemuksista. Ääliöitä on toki kaikkialla ja itsekin olen saanut kuulla vinoja kommentteja esimerkiksi puhuttuani Savossa stadin slangia tai Ruotsissa suomea, mutta silti. Mielenkiintoista tuo, kuinka (jotkut, monet?) suomenruotsalaiset kokevat kielellisen elintilansa tässä maassa kapenevan.

Hätäpäiden kalinaa: Hallitus heikentää lasten kielitaitoa

Koko tätä ajatusten tippaleipää täydentäköön itse vasta nyt löytämäni Solsidan. Parturi ruotsinkielisenä osasi suositella, ja kannatti katsoa kaikki verkosta löytyneet jaksot.

Ja blogiin ajatukset on kirjoitettava keskeneräisinä, muistutti, muistaakseni, blogilegenda Tommi Perkola.

Kuulen kaupungin kohinan, lauloi Akimof

Iltapäivällä

Poismenon virtuaalinen taso

Outoa lukea yhtenä päivänä jonkun tuoretta blogimerkintää ja sitten toisena päivänä kirjoittajan kuolleen.

Blogien ja muunkin sosiaalisen median yleistyessä sellaisesta tulee tietenkin aina vain yleisempää. 

Pitäisi kyllä itsekin koota sen päivän varalle jonkinlainen sitten kun -ohjeisto salasanoineen ja toimintamalleineen.

Väliruokalaji

Kun olisi sata aihetta kirjoittaa muttei ehdi. Julkaistakoon silloin välipalaksi yksi suosikkikohtaus yhdestä suosikkisarjastani.

Käsittääkseni teksti on hyvä, ja näyttelijät tekevät siitä tuplahyvän. Äänenpainot!

Vaimennettu kaupunki

Sade alkoi tihkuna jo iltapäivällä. Voimaloiden piiput katosivat harmaaseen sumuun.

Unenomainen hiljainen maisema, jossa vain asiat lähellä ovat jäljellä. Sadetakkiin tiivistyvä kosteus.

Keskiyön lähestyessä ikkunapeltiin ropisi jo kunnolla. TV:ssä kaurismäkeläinen Pimeys odottaa ei jäänyt historiaan, mutta näkymät vuoden 1985 Helsingistä kiehtoivat.

Hei, me vuorovaikutetaan

Tämä "kaljupäinen uutishavainnoitsija" kuulostaa semmoiselta pertsulta, jollaiseen linkittäminen voi viedä luottotiedot ja johtaa syrjäytymiseen.

Kumminkin hauskaa aina kun solmitaan hiukan auki näitä kauniiden tekstien stiiknafuulioita.

Päivän tarjous

Ilta saa

Harmaat pilvet meren yllä

Verkossa vuosia seurattu muistutti kuolleiden lasten muistopäivästä, ja oli sitten maan päälehdessä siihen liittyen konkreettinen juttu.

Jos sitten vielä kuulee sattumalta kaupungilla perheestä, vaikka vieraastakin, jonka elämä ei tämän syksyn jälkeen yhtäkkiä ole enää koskaan ennallaan, tulee halanneeksi koulusta kotiutuvaa lastaan niin lujasti, että tämä katsoo kummeksuen.

Illalla miettii, miten ihminen voi kaikkien vaarojen ja sairauksien keskellä edes selviytyä terveenä vanhaksi. Ja että TV:ssä samalla höpistään, onko jonkun tukka hyvin. Kuten on tietysti pakkokin, sillä jos kaikkia maailman murheita oikein alkaisi miettiä ja ottaa harteilleen, ei kukaan enää pääsisi aamulla sängystä ylös.

Harmaan hiljainen olo.

Sinä päivänä meri oli vinossa

Raitiovaunuun paistoi aurinko

Siellä taas

Purukerroksen pehmeys jalan alla, kosteasta metsästä tulvivat tuoksut. Sieniä siellä täällä.

Siinä aukealla hiihtostadionmaisella kohdalla havahtui silmä liikkeeseen oikealla. Ruskeat eivät olleetkaan koiria vaan luontosuuntautuneemman arvion mukaan neljä peuraa. Ollapa ollut kamera kun ne laukkasivat aukean alueen poikki ja loikkasivat polun yli vastavalon kimmeltäessä turkeissa. Tallensin kuvan kuitenkin korvien välin kovalevylle. Liikkuvana mutta hidastettuna.

Jyrkkää ylämäkeä ähkiessään voi omahauskuuttaa itseään selostamalla tilannetta Paavo Noposen äänellä Kulakovan ja Smetaninan eeppisenä taisteluna heidän lähestyessään hiihtostadionia. Tekin varmaan muistatte Lahdesta sen mutkan, jonka kohdalla aina sai jännittää, kuka hiihtäjistä kaatuisi.

Reppuun varattu kuiva paita tuli tarpeeseen, ja odotetun astuttua ulos jäähallista jatkui matka Kehä I:n kautta kohti jalkapallosellaista.

Illan molemmat ottelut päättyivät 3-2. Niistä Christiano Ronaldon TV:ssä ratkaisema säväytti vähemmän.

Yksiselitteisesti epäilyttävää

Astroturfing nousi otsikoihin, mutta sen sisällön sijasta keskustelu juuttui suomenkielisestä nimestä jauhamiseen (esimerkiksi vertaisvalehtelu olisi aika hyvä).

Tuotetietoja verkosta surffatessa on ollut helppo ohittaa sellaiset kommentit, joissa jotain tuotetta yksipuolisesti ylistetään. Mutta löytyykö seasta astetta ovelampia, joissa olisi sekä kehuja että moitteita mutta joissa saldo jäisi sopivasti positiivisen puolelle?

Joka asiassa tapaa olla vähintään kaksi puolta, joten sen mukainen kommentti tuntuu heti uskottavammalta.

Tiedemies laajentaa vastaavan ilmiön osuvasti myös auktoriteetteihin, ja olen samaa mieltä. Mitä varmempi joku asiastaan on, sitä enemmän hänen sanojaan epäilen.

Tiedemies:

Itselleni esimerkiksi auktoriteetin luotettavuus kasvaa sillä, että tämä ilmaisee epävarmuutta ja kartoittaa tietämyksensä, varmuutensa ja kokemuksensa rajoja.  Tosiasiat ovat inherentisti epävarmoja, niihin liittyy ihmiselle aina epävarmuus. Vaatimus varmuudesta on ikäänkuin vaatisi että jokaisen predikaatin eteen lisättäisiin kirosana vahvistamaan viestiä, ja siivoa kielenkäyttöä pidettäisiin "nolona" tai "nössönä". Auktoriteetti joka ei salli itseään kyseenalaistettavan tai haastettavan, ei voi mitenkään vaatia tai ylläpitää auktoriteettiaan.

Tehtävä Kalliossa

Alkoi hämärtää kun nousimme Helsinginkadun mäkeä Linnanmäen kohdalle. Flemarin kulmaan työnsi tuuli pizzan tuoksua.

Vaasankadulla astui porttikäytävästä henkilö, jota en koskaan ennen ollut nähnyt, ja pudotti avoimena odottavaan reppuuni pussillisen sieniä. Hän poistui koirineen pohjoiseen, me etelään.

Tuuli yltyi ja kaatoi pizzerian mainoskyltin, joka lävähti paukahtaen jalkakäytävään. Mies riensi nostamaan sitä pystyyn. Mustanharmaa taivas alkoi vihmoa pikkuruisia pisaroita.

Hesarilla vihmonta voimistui ropinaksi. Sadevarusteiden puuttuessa oli viisainta siirtyä spårapysäkille.

Kotona suppilovahverot pääsivät pannulle. Ne kutistuivat paistettaessa.

Perinteisen median viimeisiä oljenkorsia

Petteri Järvinen kirjoitti auki sitä, minkä me pitkän linjan bloggaajat olemme jo (pettymykseksemme?) huomanneet: Kansalaisjournalismi voi täydentää kenttähavainnoilla, mutta enimmäkseen se toistelee ja kommentoi "oikean" median tuotoksia.

Ne käsittelevät median esiin nostamia aiheita, mutta tutkivan journalismin korvikkeeksi niistä ei ole. Otetaan vaikka Himaselta tilattu 700 000 euron selvitys. Kuka olisi tuonut asian julkisuuteen, ellei lehdistöä olisi ollut? Tai kuka olisi paljastanut Finnairin ja eläkeyhtiöiden asuntokaupat?

Mutta kun median resurssit koko ajan vähenevät, kuka enää ehtii tehdä muuta kuin copypeistata niitä samoja muualta luettuja otsikoita.

Journalistiikan vierailijaprofessori Tuomo Pietiläinen tänään HS:ssa:

...toimittajat on järjestetty istumaan isoihin uutisten dealing-huoneisiin, joissa tärkeimpänä arvona tuntuu olevan viihdyttävien uutisen monistaminen nopeasti ja ilmaiseksi verkkoon.

Ja:

Olisiko uutisten määrän sijaan syytä keskittyä nyt laatuun määrän kustannuksella?

Valokuvaaja Kari Kuukka ei ymmärrettävästi malta olla tuhahtamatta kun tätä viisautta tulee sellaisen talon lehdestä, joka kuuluu ajaneen avustajiaan aina vain ahtaammalle mietittyään enemmän tilinpäätöstä kuin journalismia:

Järjen ääni. Ja olisiko tämä pitänyt tehdä jo muutama vuosi sitten, kun esim. avustajissa vielä oli LAADUKKAITA tekijöitä, eikä vain HALPOJA tekijöitä. Mutta parempi myöhään kun…. 

Niinpä.

Ja kun lähteissä viitataan lukijoiden odotuksiin, muistutan mediaa:

Yllättäkää minut. Parhaat ja unohtumattomimmat juttunne ovat olleet sellaisia, joita en olisi osannut odottaa enkä pyytää.

Lupaan samalla itse jotain. Kun aamun lehden jutut seuraavan kerran  tuntuvat kertaalleen jo netistä luetuilta ja mietin, kannattaako pitkää yhteistä taivaltamme enää jatkaa, otan huomioon, että laatujournalismi loppuu ellei kukaan siitä maksa.

Aamu tekonurmella

Lauantaiaamuna kelpaa saapua kahdeksaksi Puotilan tekonurmelle. Kenttä lotisee vielä vettä ja pallo pysähtelee lammikoihin, mutta viemärit lorisevat ja tuuli puhaltaa harmaita pilviä itään, pois.

Kohta kurkistaa jo aurinko.

Tavallista

On lanseerattu Ihan tavallisia asioita -kampanja, joka liittyy jollain lailla syrjäytymisen ehkäisyyn. Sinänsä kampanjan merkitys on nopeasti analysoitu. Onko siinä hyviä asioita? On. Riittääkö se estämään syrjäytymisen? Ei tietenkään.

Mainion keppihevosen se on kuitenkin tarjonnut ihmisille korostaa omia näkemyksiään ja pilkata niitä toisia. Niin myös tänään AamuTV:n Jälkiviisaissa, jotka tittelinsä mukaisesti kylpivät omahyväisessä viisaudessaan ja käskivät niitä toisia häpeämään. Ihan kuin me bloggaajat jo kymmenisen vuotta.

Bloggaajista parhaisiin lukeutuva Tiedemies viipaloi ilmiötä.

Se, mikä on huomionarvoista on keskustelu joka tästä syntyi ja mitä se paljastaa suomalaisesta poliittisesta jaottelusta. Mielestäni näkymä ei ole nätti, eikä se kerro mitään kovin hyvää oikein jaottelun mistään osapuolesta.

Omia muutamaa senttiäni tarjosin yhteen Facebookin keskusteluketjuista:

Samat kaksi linjaa kulkevat yhteiskunnallisessa keskustelussa koko ajan. 

"Oikealla" korostetaan yksilön omaa vastuuta itsestä ja läheisistä, asennetta, ryhtymistä ja reippautta. "Vasemmalla" taas rakenteita, rahanjakoa ja yksilön mahdollisuuksien rajallisuutta.

Ja sitten käytetään energiaa vastapuolen ivaamiseen vaikka molemmilla puolilla ollaan oikeassa.

Torstaiaamuinen

Semmoista syksyisen sumuista kosteutta.

Torstaiaamuinen Helsinki vilisi turisteja, joita purkautui laumoittain busseista Erottajalle. Pujottelin kameroita eri suuntiin ojentelevien välistä.

Aleksilla vilisi kauniita naisia. Ja turisteja. Ja jalkakäytävät tukkivia jakeluautoja. Täydellisimmin sen teki kuorkki, josta roudattiin jotakin Vanhalle. Jalankulkijat tungeksivat kukkalaatikoiden takaa pyörätietä pitkin.

Bio Rexin edessä jonotettiin kuin Neuvostoliitossa, mutten tiedä mitä. Kerjäläiskaksikko viihdytti haitareillaan.

Sade alkoi iltapäivällä.

Keidas

Pohjoisessa jylisee Helsinki-Vantaan lentoliikenne ja reunoilla autot, mutta Paloheinän ulkoilu-urilla voi kuvitella olevansa syvälläkin metsässä.

Tänään kaupunkilaisen keidas tarjosi parastaan lämpöaallon iskettyä syyskuiseen iltapäivään. Ilma oli paksua, kosteaa ja välimerelliseltä tuoksuvaa, linnut lauloivat, auringonvalo siilautui puiden väleistä ja metsän aromit nousivat polulle.

Kilometri kilometriltä vain parempaa.

Arki-illan Arkhimedes

Jokin sai läppärin tuulettimen huutamaan koko ajan jo toista päivää. Task manager näytti services.exe:n syövän jatkuvasti 25-35 prosenttia prosessoritehosta. Äärettömän ärsyttävää.

Virustarkistuksen raksuttaessa kelpasi googlailla toisella koneella "services.exe cpu usage" -rimpsua. Ei suoraa vastausta, mutta se, että services.exen villiintyminen liittyy yleensä johonkin tiettyyn sovellukseen. Oletko asentanut viime aikoina uusia ohjelmia, kysyttiin eräältä kysyjältä jossain Ameriikassa.

Jostain takaraivon alaosasta hiipivä muisto, että jokin ohjelma päivittyi juuri pari päivää sitten.

Läppärin ääreen ja sulkemaan taustoilla humissut MiCoach. Vielä ruksi pois ruudusta "run at startup".

Services.exen prosessorikäyttö putosi saman tien nollaan.

Touchdown-tuuletuksia öisessä huoneessa.

"Yellow pages"

Neil Hardwickin kirjoittama Pakanamaan kartta kuuluu viimein ilmestyneen DVD:nä.

Rynnätäkö hankkimaan vai jäädäkö pelkäämään, että kokemus on sama kuin uusintakatselussa niin monen muistojen kultaaman mestariteoksen kohdalla?

Vla-dam

Linnanmäellä oli syyskuisena iltana kylmää kun tuuli ravisteli puiden latvoja. Elementit kuitenkin tallella: Värivalot, musiikki ja ylhäältä laitteista kaikuva kirkuna. Pahvinakki pilasi hodarin, mutta popcornit osoittautuivat ensiluokkaisiksi. Tai siis kuuma koira ja paukkumaissi, kuten ne herttaisen retrosti oli nimetty.

Kotiin kävellessä alkoi Mannerheimintien kohdalla kuin kevyen heittimistön isku. Tai samantapaiselta se aikanaan Pohjankankaalla kuulosti, jos oikein muistan. Töölöntorilla erottui Adlonin ja Lönkanin välistä mustalla taivaalla värisikermiä ilotulituskisailijoiden ampuessa parastaan. Väkeä tummina hahmoina kiirehti kohti rantaa nähdäkseen paremmin.

Vielä kotona kivipihat kaikuivat.

Kuva lähti liikkeelle

Dokumenttisarja Elokuvan tarina starttasi rauhallisella vauhdilla, mutta tavoitti taian. Ja kehityksen kun leikkaus, lähikuvat, trikkiotokset ja suojaviiva tulivat mukaan.

Ensimmäinen jakso näyttää olevan vielä 26 päivää YLE Areenassa.

Kemppinen kertoo lisää:

Ihastelin sitäkin, että ensimmäisessä osassa oli niin kärsivällisesti opetettu ja esitetty vanhimman elokuvan esimerkein elokuvan kieliopin kehittymistä. Katsojan on vaikea olla hämmentymättä ainakaan Griffithin ja deMillen suurtöistä. Elokuva säteilee keinoiltaan oleellisesti valmiina noin vuonna 1920.

Suosittelen.

Kuvia repparissa

Kun sekä Puusa että Suvanto reagoivat samansuuntaisesti, luvassa voi olla jotain mielenkiintoista.

Vieläkin lisää olisi ollut mukava kuulla, miten hyvä kuvareportaasi toimii. Vinkkejä tuolla jo vähän tuli. Itse asiassa aika paljonkin.

Nurmikko aamulla

Lauantaiaamuisin urheileva Suomi on matkalla suorituspaikoille, kertoo Twitterkin.

Haukottelevat vanhemmat hörppivät nurmikon laidalla pahvimukeistaan buffettiteltasta lunastettua kahvia samalla kun pojat aloittelevat lämmittelyä.  Tuomarin pillin vihellys kutsuu päivän alkamaan.

Pilvisestä säästä huolimatta taivaalla surisee pienkoneita. Pörinä kertoo isommista moottoreista, ja tuolla näyttääkin DC-3 lipuvan Santahaminan suuntaan. Sieltä kuuluu kohta kaksi ikkunalaseja helisyttävää pamahdusta, jotka eivät liittyne lentotoimintaan. Täällä Merihaassa roikkuu väki ikkunoissa ihmettelemässä ääniä, lukee kohta Twitterissä.

Aamun käsikirjoitus on sama sunnuntaina, jolloin valmentajien ohjeet ja kenkien tömähdykset palloon sekoittuvat kirkonkellojen kumuun. Buffassa kysellään eilisiä herkkuja, mutta samosat olivat tarjolla vain avauspäivänä. Halukkaat saavat kuitenkin vinkin ne toimittaneesta ravintolasta.

Lopuksi palkintojenjako. Valmentaja ei hötkyile tietäen vastustajien olleen tällä kertaa muita kuin kärkiryhmiä, mutta pojat ottavat kultaisista mitaleistaan kaiken irti matkien isompien rituaaleja. Se heille suotakoon. Monelle nämä viikonloput jäävät urheilu-uran kohokohdiksi, vaikkeivät he itse sitä vielä tiedä.

Illalla ehtii vielä kävelylle. Hietarannan vesi on matalalla.

Hammaspesujen aikaan

Kotona, illalla.

Isä: Tänään on V:n syntymäpäivä.
Tytär: Mut eiks se oo jo kuollu?
Isä: On kyllä.
Tytär: No miks sä sit aina välillä puhut siitä?
Isä: Siks et ihminen muistaa lapsuuden parhaat kaverit lopun ikäänsä.

Äitikortti

Nyt-liitteen Anu Silfverberg kirjoittaa äitikortin pelaamisesta.

Poliitikkoystäväni kertoi, kuinka oli kiistellyt valtuustossa puoluetovereiden kanssa kotihoidontuesta. Myöhemmin naispuolinen kollega oli tullut ilmoittamaan, ettei ystävän pitäisi puhua lapsiin liittyvistä asioista, koska hän ei ole äiti. Tällainen käytös on niin yleistä, että sitä pidetään täysin normaalina. Äitiyteen vetoamisella ei kuitenkaan juuri koskaan ole relevanssia itse asian kannalta. Kortti lämähtää pöytään, kun oma sanottava on loppu tai kun ajattelua ei viitsitä tai osata aloittaa.

Kaipa tuollaistakin on. Ja totta kai saa puhua.

Omaan korvaan ovat silti ottaneet useammin tapaukset, joissa lapsista ja sellaisten kasvattamisesta luennoivat varmimmalla nuotilla ihmiset, joilla lapsia ei ole. (Mikä ei toki tarkoita, etteivät he silti voisi olla oikeammassa.)

Tie vie

If your feet are fucked, you're fucked, koulutti muistelmissaan training screw "Andy McNab" jalkaväkeä. Ja sitähän me nurmenvärisiä kauluslaattoja kantaneet olemmekin.

Pitkästä aikaa rakon puhkaisemisen ja laastaroinnin kertausta. Sports Trackerin kirjaamat 63 kävelykilometriä neljässä päivässä ja 200 elokuussa olisivat urheilijalle verryttelyä mutta istumatyöläiselle ne tuntuvat saavutukselta.

Vielä on riittänyt kauniita kelejä.

Ne jyrää meitin

Kaipa jokaisella on oltava vakioaiheensa, keppihevosensa.

Varo ettet jää alle, kului vierestä lähtiessämme valojen vaihduttua  ylittämään katua. Autot seisahtuivat suojatien eteen, mutta polkupyörä lähestyi hidastamatta. Päin punaisia suoraan kohti polkeva nainen vastasi kysyvään katseeseeni hymyllä, lapsi takana turvaistuimessa samoin.

Liikuimme eri liikennemaailmoissa.

Moottori kai eron tekee, ajattelin skootteristin pysähtyessä kuuliaisesti valoihin. Toisaalta päivänä muutamana ihmetyttivät motoristit, jotka kahden autojonon välissä kaistaviivan päällä ajaen hiipivät ruuhkassa keulille. Mutta se onkin mutkikkaampi juttu, ainakin nettikeskusteluista päätellen.

Mysteerihälytys

Lauttasaaressa kävellessä kiinnitti huomion palovaroittimelta kuulostava piipitys.

Äveriään näköisen pienkerrostalon pihan muurissa vilkkui punainen lamppu, ja hälytys moikui. Pari ohikulkijaa pysähtyi, ihmeteltiin yhdessä. Talon suunnalta tulevilta kahdelta neitoselta tiedusteltiin, mistä voisi olla kyse. Ei me, neitoset hämmentyivät päitään puistellen ja jatkoivat matkaa. Muita ei näkynyt.

Kierros talon päädyn ympäri ei paljastanut savua, hajuja tai muuta erikoista.

Koskaan ei selvinnyt, oliko jossain joku isompi hätä vai oliko vain talon viinikellarin lämpötila noussut asteen liian ylös.

Ne jossain nähdyt kyltit ovat ihan hyviä, joissa lukee esimerkiksi, että tämä hälytys tulee sen ja sen talon hissistä, soita numeroon sejase.

Eestaas

Polkupyörällä tulee kotoa Vantaan Energia Areenalle näköjään vajaat 14 kilometriä. Verkkaritakki oli syyskesäisessä lämmössä liikaa eikä repun alle tankopakkaukseksi viritettyä sadetakkiakaan tarvittu. Ollapa sitomiseen sellaisia valtion nahkahihnoja.

Palatessa Merikannontien vartta kiitäessä sai Cafe Regatan suunnalta leijaileva grillatun tuoksu veden kielelle. Risteyksessä musta Lexus pelästytti polkijan, mutta löytyi siitä sittenkin jarrut.

Illalla Teemalla Helsinki-aiheisia elokuvia.

Limittäin

Jo syksy, koska koulut ja työmaat pyörivät jo.

Vielä kesä, koska turistit parveilevat, aurinko paistaa lämpimästi ja iho paksujen farkkujen alla huokuu hikeä.

Lasten ristiretki

AamuTV:ssä ysiluokkalainen tyttö luennoi lainvalmistelun tilasta. Sitten grafiikka kertoi, että hän on filosofian tohtori (väit.).

Tämä ei ollut tytöttelyä vaan ikää. Terveyskeskuslääkärit näyttävät nykyään biologian laajan kurssin valinneilta lukiolaisilta ja poliisit siniset haalarit ostaneilta mopopojilta.

Taiteita

Melko turha linkittää muutaman päivän päästä poistuviin ohjelmiin, mutta menköön. Rock-Suomi-sarjan jakso Sanojen takana sisälsi niin paljon nuoruuteni lauluja ja riimejä, että miten se olisi voinut olla kolahtamatta?

Ainoa, joka käytti kaikkia kuuttatoista tunnettua riimittelyn lajia, on ollut Juice, kertoi sanoittamista opettava Heikki Salo. Minullekin Leskinen oli toki yksi niistä suurista, mutta tekstinsä silti jotenkin kevyitä verrattuina vaikka Göstaan tai Röyhkään. Ultra Bralla se melankoliahermoa näpäyttävä efekti tulee kai enemmän sävelistä kuin sanoista.

Yhdessä jakson mielenkiintoisimmista kohdista lauluntekijät yrittävät tavoittaa sitä, mistä ja miten ne sanat tulevat.
- - - - -
Illalla televisiossa Alexander Ring otti puolenvaihdon haltuunsa ja laukoi kolmannella kosketuksella Kiovan Dynamon verkkoon. Itselleni illan säväyttävin osuma syntyi silti alkuillasta Siltamäen nurmella kun pallo kiersi vapaapotkusta muurin yli ja räpsähti PuiU:n maalin vasempaan yläkulmaan. Lopun aikaa juniori haki liiankin innokkaasti lisää.

Joutomaihin

Tännekin talteen kommentti, jonka unkurin joutomaamerkintään raapustin.

Bronxista en tiedä mitään mutta jotain Helsingin joutomaista, jotka ovat kadonneet rannoilta, Töölönlahden viereltä, Kampista. Ja korttelien seassa ammottaneisiin tyhjiin aukkoihin on noussut rivistä uudempina erottuvia taloja.

Missä tenavat nyt hortoilevat sivaltelemassa puukepeillä kumoon pitkiä heiniä ja keräämässä lahkeisiinsa takiaisia?

Helsingissä joka neliö on kallis ja valjastettava äkkiä tuottamaan. Maalla on kiireettömiä navetantauksia, joissa pikku-Fiatit ja hevosten kauan sitten vetämät kylvökoneet saavat rauhassa ruostua. Ja muutenkin huimaavan paljon tilaa.

Turnausviikonloppu

Turnauspuitteista ei löytynyt moittimista. Montun nurmikentät katsomoineen, ylhäällä tekonurmi, jonka takaisen metsän mättäiltä kelpasi käydä puoliajalla riipimässä kourallinen mustikoita.

Aurinko paistoi kuumasti, kuulutukset kaikuivat, kahviteltalta päin soi Juicen Anne ja Jacques.



Neljä peliä päivässä on paljon joten levätkää niiden välissä, kaikui ohje kuuroille korville. Minuuttia myöhemmin ikiliikkujat taas pomputtelivat pallojaan, menivät hippaa tai juoksivat muuten vain. Edes uintirupeama päivän päätteeksi ei tuonut totaalityrmäystä.

Tenavien tainnuttua istuivat aikuiset terassilla ihailemassa auringonlaskun punertumista Saimaan yllä. Laseissa se yksi olut tai lonkero paitsi Francois'lla  tietenkin punaviiniä. Yhdet nousivat seurueen keskipisteiksi tarinoillaan, toiset tyytyivät iskemään väliin lyhyen osuvan, kolmannet kuuntelivat myhäillen. Anekdoottien aikajana ylsi HKL:n pahvisiin koululaiskortteihin, Liverpoolin menestysvuosiin ja Moskovan olympialaisten helteiseen katsomoon, jossa myytiin lämmintä Pepsiä.

Viikonloppu ehti päätökseensä parahiksi juuri taivaan alkaessa tummua harmaaksi. Taavetin ja Haminan välillä satoi jo. Tuulilasinpyyhkijät viuhkivat, vesi sihisi renkaiden alla.

Takapenkillä nukuttiin sikeästi.

Tietotekninen tahdikkuus

Kuullut useammin kuin kerran, että Twitter on automaattisesti poistanut ihmisiä toisten ihmisten seuraajalistoilta. Myös Facebook aiheuttaa ajoittain yllätyksiä toimimalla odottamattomilla tavoilla.

Kun asiaa ajattelee, tällainen epävarmuustekijä voisi olla ja sen kannattaisikin olla tarkoituksellinen. Säästytään monelta sosiaalisesti kiusalliselta tilanteelta ja selittelyltä.

Valokuvausta ennen näppäinpuhelimia

Valokuvaaja Jore Puusa on viime päivinä muistellut, millaista valokuvaaminen maailmalla ja etenkin kuvien toimittaminen kotimaahan oli ennen digiaikaa.

Itsekin aukonut seinärasiaa kytkeäkseni kenttäpuhelimen yleiseen verkkoon, mutta kuvaajan tuohon aikaan oli oltava McGyver.

Kommentoija kirjoitti asiaa todetessaan, että nuo kokemukset pitäisi koota vähintään muistelmakirjaksi.

Uusi vuosiluokka

Viime vuonna jäpitti koulun kulmalla näyttävästi poliisimoottoripyörä, eilen mustamaija. Tänään suojatien kohdalla seisoi kaksi sinihaalaria huomioliiveissään turvaamassa lasten ylitystä.

Virkamiehet pysäyttivät jalkakäytävää suoraan syliinsä pyöräilleen nuorukaisen keskusteluhetkeen.

Korttelin päässä vouvahti, poliisimoottoripyörä lipui valoihin pysähtyneen auton rinnalle ja konstaapeli antoi palautetta sivuikkunansa avanneelle kuljettajalle.

Aurinko paistoi, tuoksui vielä kesältä.

Elokuun ilta Helsingissä

Lauantain iltakierroksella Helsinki näytti leppoisalta, vaikka oman nimen kuuleminen Merikannontiellä ylhäältä päin hätkähdyttikin. Parvekkeen kaiteella virnisteli tuttuja naamoja.

Seurasaaren venerannassa komeili hääpari morsiusneitoineen, Sibeliuspuistoon oli katettu pitkä pitopöytä. Piknikseurueita viheriöillä, puheensorinaa ja lasien kilinää parvekkeilta, leppeä lämpöinen elokuun ilta-aurinko.

Jossain tapahtuikin, sillä Paciuksenkadulla havahtui kiihdyttämään, vilkkumaan ja vouvottamaan ensin yksi ja perään toinen tunnukseton poliisiauto. Pian teki Mecklulla saman mustamaija.

Tällaisena iltana yksin kaupunkiin jäänyt Henrik Bexar ja Mauri Sariolan kesäleskituomari istuvat taksi-Mercedeksen nahkaiselle takapenkille ja ottavat kyydin keskustaan valkoliinaisten pöytien ääreen.

Pehmeä lasku

Parasta loppukesän Töölössä on lehmusten tuoksu.

Toistan.

Koulu vasta häämöttää, mutta harrastukset totuttavat aikatauluihin. Jäähallin välioven lasi oli huurussa, sisällä raikkaan viileää. Suojat pois ja vauhdilla jäälle, valmentaja hoputti. Ulko-ovella löi vastaan tahmean kostean lämpimän paksu ilma kuin etelänmatkalla koneesta astuessa. Siltamäen urheilupuiston parkkikset täynnä nurmikonreunoja myöten, autoja lipui ympäriinsä etsimässä paikkaa. Perillinen kätteli erotuomarin mutta hävisi teikkauksen. Punamustaraitainen vastustaja valitsi, että pidetään samat puolet. Nurmikkolakeus vihersi, taivaalla kiitävät dramaattiset pilvet ropsaisivat muutaman pisaran.

Päiväjäiden aikaan ehtii kävellä vaikka Lauttasaaren rantoja ympäri, kulkea kohdista, joissa en syntyperäisenä ole koskaan ennen kävellyt. Siellä Länsiväylän ahtaammalla puolella kulkee kävelytie. Mutta ei kannata pöpelikköön keventämään poikettuaan antaa irtokiven pyörähtää jalan alla kaataen kämmenilleen nokkospuskaan. Jokunen aika pramean oloinen asumus rantoineen, laitureineen ja näköaloineen.

Iltapäivällä nukkui ikämies kyljellään Jätkäsaaresta lähteneen spåran lattialla. Marian sairaalan jälkeisellä pysäkillä kuljettaja herätti ja ohjasi ulos varmistaen vielä, ettei lakki unohdu.

Tuulen suhina rannan haavikossa

Itsensä umpiväsyksiin valvonut mies täyttyi vielä ennen unen tuloa elävällä muistolla.

Leukojarepivät haukotukset ja painavat luomet tuvan pöydän ääressä kun isoäiti jo siivoaa pöydästä iltateetarpeet kahveriin, vetää seinäkellon ja laskee kissan ulos. Vielä hampaiden pesu altaan äärellä puuhellaa vastapäätä, sitten iltakasteisen pihanurmikon kosteus ja aitanvinnin portaiden puunsyyt paljaissa jaloissa. Lukko nirskahtaa ja karkeatekoinen lankkuovi aukeaa paksusta rauta-avaimesta vääntämällä. Hämärän vinttikamarin seinällä erottuvat sinne ripustetut kalaverkot ja vastat, katon ja seinän raossa häämöttävät vaaleanharmaan ampiaispesän repaleiset jäännökset. Vanhaan hetekaan sijattujen sinisen paperilakanan ja vanhan pumpulitäkin välissä on viileää.

Tuulen suhina rannan haavikossa ja järvenselän takaa kantautuva auton surina saattelevat uneen.

Tarua ja totta

Liza Marklundin Panttivanki oli viikon kirjapettymys. Kulma maihin, joista keskusvalta puuttuu, kiinnosti, mutta tarina ei päässyt vauhtiin. Ja oli paikka miten tiukka tahansa, Annika Bengtzon osaa aina tuntua ihmiseltä, joka kulkee taloudellisen ja henkisen pehmusteen sisällä. Näennäismausteeksi vähän länsimaisen hyvinvoijan syyllisyyttä ja Viisikko-tunnelmaa jatkuvasta syömisestä.

Anne-Riitta Isohellan Suomen-pojat pelasti kirjaviikon kertoessaan virolaisista, joita Hitlerin ja Stalinin valtapeli riepotti. Vientiä oli kummankin maan eläväksi voimaksi, mutta tämä kirja kertoo niistä, jotka liittyivät Suomen armeijaan taistellakseen aikanaan muun muassa Kannaksella kesällä 1944. Aselevon häämöttäessä pääosa palasi Viroon jatkaakseen epätoivoista taistelua maassa, jonka Saksa oli samalla hylkäämässä idästä vyöryvän neuvostoarmeijan edessä. Näkymiä juuri sellaisista vetäytymistaisteluista, joissa vakavasti haavoittuneet jäävät jälkeen makaamaan asettaan hapuillen, tilanteesta selvää ottamaan lähteneet partiot katoavat iäksi ja elämä on vain tässä ja nyt ilman tietoa huomisesta.

Ei voi olla vertaamatta Suomen ja Viron kohtaloita. Viron, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia sen jälkeen kun ilmeni, että länsiliittoutuneita ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mitä rautaesiripun itäpuolen kansoille tapahtui. Suomen-poikien vaihtoehtoina olivat pako Ruotsiin, katoaminen korpiin metsäveljiksi tai "oikeudenkäynnit" ja gulag. Entäpä hän, joka käveli talviyössä Suomenlahden yli Suomeen, niin kuin luuli, turvaan. Ja palautettiin Valpon kuulustelujen jälkeen Neuvostoliittoon.

Niilo Lappalaisen Vaarallisilla teillä ja syksyllä 1944 Saksaan SS-miehiksi lähteneet sotilaspojat. Kiintoisinta antia kuvaukset kevään 1945 Saksasta. Sekoitus sekavuutta, Kolmannen Valtakunnan viimeisiä vaiheita ja yltäkylläisyyttä, kun muonavarastojen antimia jaetaan sotilaille. Ja hämmennystä, jonka vallassa suomalaisia komennetaan ja kuljetetaan milloin mihinkin Euroopan kolkkaan koulutettaviksi. Ja norjalaisiin metsiin haudattuja raha- ja arvotavarakätköjä, kun salaisiin tehtäviin tarkoitettuja seteli- ja varustenippuja evakuoidaan juuri ennen antautumista.

Perinteinen

Sadekuuro piiskasi pihaa kun juoksimme autosta Keski-Suomen Ilmailumuseon aulaan.

Kaikki suunnilleen niin kuin ennenkin. Perillinen luennoi Me-109-mallien eroista, minä tiesin vielä tänä vuonna vähän enemmän viestitoiminnasta ja elsosta.

Mutta vasta vitriinissä avoinna olleesta tähystäjän lentopäiväkirjan merkinnästä tajusin, että juuri tämä Blenheim oli yhtenä pommittanut Kuuterselkää iltayöstä 14.6.1944 kun alapuolella Rynnäkkötykkipataljoonan Sturmit ja eversti Puroman jääkärit odottivat lähtökäskyä vastahyökkäykseen.

Ensivaikutelma ja -kiinnostus syntyivät varmaan aikanaan jo Mauri Sariolan mehustetuista ritarimuistoista, luutnantti Aulangosta kertovasta pätkästä. Ja varusmiehenä sai kuulla, että pataljoonamme kantoi Kuuterselässä tuntuvat tappiot kärsineen JP 4:n perinteitä. Sitä en muista, kerrottiinko meille Kyösti Kalliosta ja miksi olimme Henkikomppania. Päivittäisessä käytössä termi kuitenkin oli.

Illalla ukkosti jälleen.

Heinäkuun loppu

Heinäkuun loppu oli silloinkin, ja mies makasi mahallaan takapihan puisilla ralleilla kirja avoinna edessään. Painoi kasvonsa kiinni harmaaseen lankkuun nuuhkien sen päivän mittaan varastoimaa auringonpaistetta. Siinä ihan silmien alla asteli pieni musta muurahainen kiireettä eteenpäin ja katosi lankkujen väliin.

Taivaalla kirkuivat vielä pääskyset, ruohikon yllä surisivat kärpäset, pörisivät paarmat.

Mies luki Matti Mäkelän tekstiä koppalakkisista säätieteilijöistä ja kansalaislämpötilasta ja kertasi parhaat lauseet vielä uudelleen hörähdellen itsekseen muttei kyennyt karkottamaan tunnetta lähestyvästä syksystä.

Kaksi tuntia myöhemmin mies käveli väsymättä yhdeksän kilometriä ja hymyili sisäänpäin soratien pölyn ja ohi ajaneen mopon kaksitahtipakokaasun yhteisen tuoksun herättämälle muistolle.

Säätiedotus lupasi seuraavasta päivästä kesän kuuminta.

Union Jack

Kaikenlaisten kikajaisten avajaiset ovat yleensä jääneet katsomatta kun olen olettanut niiden olevan vain pönötystä ja pamppujen puheita.

Joko olen ollut väärässä tai sitten Lontoon olympialaisten avajaiset säkenöivät uutta aikaa. James Bondia ja itseään kuningatarta samassa insertissä lienee mahdoton enää ylittää. Lisäpisteet alkufilmissä Battersean voimalan yllä leijailevasta siasta ja muistutuksesta siitä kohtuuttomasta osuudesta maailman parasta musiikkia, mikä sateisilta saarilta on saatu. Clash, tietty, ja tulihan sieltä lopulta Bowietakin. Ja Sex Pistols.

Joukkueiden sisäänmarssin jaksoin vielä silmäluomet kirvellen hauskojen tweettien voimalla, mutta Sir Paulin istuessa flyygelissimönsä taakse annoin periksi.

Aamulla väsytti.

(Samasta aiheesta mutta tarinankertojan otteella)

Iltapäiväkirjana Ivana B.

Niin että Anja Snellman kirjoitti sitten meikäläisestä kirjan, tulkitsi Henna Helmi Heinonen.

Ei kai sentään. Kyllä Ivana B. minusta on, kuten Suvi Ahola tiivistää, käsistä riistäytynyt ajan henki. Ja Viidakon tähtöset ja Seiska-julkkikset ja Starat ja BB:t ainakin siinä missä HHH:kin.

Sukupolvien ristiriita siihen on kirjoitettu. Vanhan sukupolven puurtajat, joita opetettiin pakertamaan tunnollista työtä pitämättä itsestään meteliä ja sitten nämä nuoret, jotka astuvat häpeämättä esiin ja tunkevat eturiviin vaikka tekevät oikeinkirjoitusvirheitä ja yleissivistyksessäkin on aukkoja.

Substanssi versus huomio.

Aika lailla Snellmanin ikätoverina en voi väittää, etteikö tunne jossain määrin osuisi.

Vaikka samalla kannattaa huomata, että julkisuus, media ja huomiokin ovat eri kuin Sonja O:n kirjoittajan (muistaakseni) paistatellessa henkilökuvissa. Blogien, Facebookin ja Twitterin aikana portinvartijat ovat poissa ja jokainen pääsee julkisuuteen. Samalla se julkisuus kuitenkin jakautuu paljon leveämmälle yhä pienempiin osiin. Jossain kohdin se lakkaa olemasta julkisuutta.
- - - - -
Kirjallisuuspiirien ulkopuolisena ihmettelen välillä, miten paljon ulkonäkö-, kirjamessuesiintymis- ja signeerausjonoasiat tuntuvat joitain kirjailijoita huolestuttavan. Itse kun olen kirjojen ahmija ja aika lailla myös ostaja, mutten hirveän monesta lukemani teoksen tekijästä edes tiedä, miltä he näyttävät. Enkä ole koskaan käynyt kirjamessuilla.

Pientareella

Auringonpaahteessa kylpevä Nelostie.

Pientareella ruohot puskevat esiin pölyn läpi, vieressä alhaalla kukoistaa vihreä pelto. Autot, rekatkin, kaartavat kohdalla keskiviivan päälle, melkein toiselle kaistalle. Vastaantulijan sattuessa on ahtaampaa, autot tuntuvat suhahtavan ohi lonkkaa hipoen, kuormurit lyövät pyörteilevällä ilmavirralla. Lausetta voi jatkaa kun jyminää, kohinaa, murinaa ja renkaiden kumista vonkunaa sisältävä ääniaalto taas loittonee.

Mukavampi kulkea hiukan kauempana ajoradan reunasta vaikka heinät hankaavatkin sääriä ja joutuu etenemään vinossa.

Tien vierellä raotetuista ikkunoista heitettyjä jäätelöpapereita ja juomatölkkejä. Kuminpalasia, joissa renkaan kuvio vielä näkyy. Repaleinen roiskeläppä tekstillä SCANIA. Epämääräisiä metallinkappaleita.

Pienenpieni lasipullo, korkki harmaata kumia, sisällä maitomaisen valkeaa nestettä. Ehkei kuitenkaan ampparimiehiltä jäänyt ammoisesta bussiturmasta, josta valkea risti pellonreunassa muistuttaa. Linkoan pullon takaisin heinikkoon.

Yritän kuvitella saman suoran kevättalvisena yönä kun tien pinta on niin liukas, että autosta nouseva jalkamies kaatuu kyljelleen.

Kauppaneuvos Paukku ei tweetannut

Lasse Lehtisen vuosina 1997- 1998 naputtelema päiväkirja Entisen presidentin tekijä kertoo sujuvasti soljuvin lausein herkkuruoista ja heittää muutaman maukkaan piikin sosialismia ihannoineille yksisilmille.

--- Näitä [Max Randin elämänkertaa] lukiessa aina ihmettelen, miten yhden ikäkauden parhaimmisto meillä niin höyrääntyi kommunismiin vaikka se samalla osasi tuomita totalitarismin ja imperialismin muualla.

Entäpä eurohuuma? Nyt luettuna Lehtisen intoilu nostattaa vinon hymyn mutta kuvannee sitä henkeä, jolla ovia Eurooppaan avattiin, jotta valkeus pääsisi huoneisiin. EMUun liittyminen (jota ruotsalaiset oudosti epäröivät) käynnistäisi Sammon jauhamaan hyvinvointia eivätkä katalat maat enää pääsisi vetämään välistä konnamaisesti devalvoimalla.

Etenkin suomalaista demokratiaa verkostoitumisen mestari pistää miettimään. Kirja on alusta loppuun yksiä pitkiä Ike Kanervan syntymäpäiviä, joissa politiikan, talouslämän ja Puolustusvoimienkin tittelinkipeät herrat matkailevat maailmalla, istuvat saunassa tai Hartwall Areenan aitiossa tai salongin sikarinsavussa sopimassa asioista, antamassa sopivia vinkkejä ja syömässä rapuja milloin ilmeisesti firman, milloin valtion ja milloin kunnan laskuun.

Voisiko 2010-luku sosiaalisine medioineen muuttaa päätöksentekokulttuuria läpinäkyvämmäksi ja hyvällä tavalla kriittisemmäksi? Vai tehdäänkö oikeasti tärkeät päätökset entiseen tapaan saunakabineteissa samalla kun rakkikoirat räksyttävät Twitterissä ja blogeissa joutavanpäiväisyyksiä todistellen pikkunokkeluuksilla omaa fiksuuttaan?

Oheen voi lukea vaikka Heikan ja Boxbergin Lumedemokratiaa ja sen kritiikkiä. Tai blogia Hyvä Veli -kerho.
- - - -
Tuollainen päiväkirja toimisi hyvin blogina, tuli mieleen. Vaan miksi blogata sellaista, jonka voi rahastaa kirjanakin.